Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

Sellaisia mielialoja kokevat enemmän tai vähemmän kaikki ihmiset, yrittäen myös tätä jaloa kaipaustansa monin tavoin tyydyttää. Mutta jos hämäryys ja yö, missä olioiden hahmot sulautuvat toisiinsa, luo helposti ylevää, niin päivä, joka kaikki jakaa ja erottaa, sen taas karkoittaa, ja samaten sen täytyy myös tuhoutua aina sivistyksen kasvaessa, ellei se ole kyllin onnellinen paetakseen kauniiseen ja kiinteästi siihen liittyäkseen, joten molemmat esiintyvät yhtä kuolemattomina ja ikuisina.

Sellaisen nautinnon lyhyitä tuokioita vielä lyhensi ajatteleva ystäväni; mutta lähdettyäni takaisin toisten ihmisten pariin minä yritin valoisassa ja karussa ympäristössä turhaan herättää jälleen sellaista tunnetta itsessäni; tuskinpa kykenin säilyttämään sen muistoakaan. Sydämeni oli kuitenkin siinä määrin hemmoteltu, ettei se voinut rauhoittua: se oli rakastanut, ja rakkauden esine oli siltä riistetty; se oli elänyt, ja sen elämä oli riudutettu. Ystävä, joka liian selvästi osoittaa aikovansa teitä kasvattaa, ei herätä mitään mielihyvää; naista, joka teitä kasvattaa, näyttäessä siltä, että hän teitä hemmoittelee, sitävastoin palvotaan taivaallisena, riemualuovana olentona. Mutta se hahmo, jossa kauneuden käsite oli astunut luokseni, oli häipynyt etäisyyteen; tammieni varjossa se useasti kävi luonani, mutta minä en voinut sitä pidättää, ja tunsin valtaavaa halua etsiä jotakin sen kaltaista kaukaa maailmalta.

Minä olin huomaamatta totuttanut, jopa pakottanutkin ystäväni ja katsastajani jättämään minut yksin; pyhässä metsässänikään näet eivät nuo epämääräiset, suunnattomat tunteet minulle riittäneet. Silmä oli ennen kaikkea se elin, jolla minä maailmaa käsitin. Minä olin lapsuudesta saakka elänyt maalaajien joukossa ja tottunut heidän tavallansa katselemaan olioita taiteen näkökannalta. Nyt, kun olin jäänyt itseni ja yksinäisyyden varaan, tuo puolittain luontoperäinen, puolittain hankittu kykyni versoi ilmi; minne katseinkin, näin kuvan, ja sen, mikä herätti huomiotani, mikä ilahdutti mieltäni, minä tahdoin saada kiinnetyksi ja aloin mitä kömpelöimmällä tavalla piirustaa pitäen luontoa mallinani. Minulta puuttui kerrassaan kaikkea, mutta sittenkin pysyin itsepintaisesti päätöksessäni: tahdoin ilman minkäänlaisia teknillisiä välineitä jäljentää ihaninta, mitä silmäni näkivät. Siten tosin opin hyvin tarkkaamaan esineitä, mutta tavoitin ne vain suurin piirtein, mikäli ne saivat aikaan vaikutelmaa, ja yhtä vähän kuin luonto oli määrännyt minua kuvailevaksi runoilijaksi, yhtä vähän se tahtoi minulle suoda yksityiskohtain piirtäjän lahjoja. Koska se kuitenkin oli ainoa käytettäväkseni jäänyt ilmaisukeino, jatkoin sen harjoittamista niin itsepintaisesti, jopa kerrassaan synkein mielin, että olin työssäni sitä innokkaampi, mitä vähemmän huomasin siitä syntyvän.

En tahdo kumminkaan kieltää, että asiaan sisältyi eräänlaista salajuontakin. Olin näet huomannut, että kun olin etsinyt tuskaisan tutkimukseni esineeksi jonkin puolittain varjossa olevan rungon, jonka valtavasti käyristyneitä juuria peittivät hyvin valaistut saniaiset ja välkähtelevät ruohonkorret, niin ystäväni, joka kokemuksesta tiesi, ettei asiasta suoriuduttu tuntia lyhyemmässä ajassa, päätti tavallisesti etsiä jonkin toisen otollisen paikan itsellensä ja kirjallensa. Silloin minä voin häiriytymättä kiintyä harrasteluuni, joka oli sitä uutterampaa, kun piirrokseni kävivät minulle rakkaiksi sen vuoksi, että totuin niissä todellisten kuvaini asemesta pikemmin näkemään kaiken sen, mitä kulloinkin olin niitä valmistaessani ajatellut. Siten voivat mitä tavallisimmat ruohot ja kukkaset muodostaa eräänlaisen rakkaan päiväkirjan, koska ei yksikään onnellisen tuokion muistoon viittaava vihje voi olla merkityksetön; ja vielä nytkin kävisi minulle vaikeaksi tuhota arvottomaksi tuomiten monia eri aikakausilta polveutuvia muistoja, koska ne välittömästi siirtävät minut noihin aikoihin, joita ajattelen tosin kaihomielin, mutta en vastenmielisesti.

Siinä tapauksessa, että nämä piirrokset voisivat olla sinänsä mielenkiintoisia, saisivat ne kiittää isäni harrastusta ja tarkkaavaisuutta tästä edustansa. Isäni, jolle katsastajani oli ilmoittanut minun vähitellen sopeutuvan tilaani ja intohimoisesti ryhtyneen piirustamaan käyttäen mallina luontoa, oli siihen sangen tyytyväinen, osalta siitä syystä, että itse piti piirustusta ja maalausta suuressa arvossa, osalta sen vuoksi, että kuoma Seekatz oli hänelle muutamia kertoja pahoitellut, ettei minusta pitänyt tulla maalaajaa. Mutta tässäkin isän ja pojan omituisuudet joutuivat ristiriitaan: minun näet oli melkein mahdoton käyttää piirustaessani hyvää, valkoista, täysin puhdasta paperia; mieluimmin kävin käsiksi harmaihin, vanhoihin, jopa toiselta puoleltaan jo kirjoitettuihinkin papereihin, ikäänkuin olisi taitamattomuuteni tosiaankin pelännyt valkoisen pohjan koetinkiveä. Yksikään piirros ei myöskään ollut suoritettu täysin valmiiksi, ja kuinkapa olisinkaan voinut suorittaa mitään kokonaista, jonka tosin silmin näin, mutta jota en käsittänyt, ja kuinka mitään yksityiskohtaa, jonka tosin tunsin, mutta jonka noudattamiseen minulla ei ollut taitoa eikä kärsivällisyyttäkään! Isäni kasvatusoppi oli tässäkin kohden todellakin ihailtava. Hän tiedusteli hyväntahtoisesti yritelmiäni ja veti rajaviivat jokaisen epätäydellisen luonnoksenkin ympärille tahtoen siten pakottaa minua täydellisiin ja seikkaperäisiin esityksiin; epäsäännölliset lehdet hän leikkasi tasasuhtaisiksi ja laski siten pohjan kokoelmalle, jonka nojalla toivoi voivansa tuonnempana iloita poikansa edistysaskelista. Hänelle ei senvuoksi ollut suinkaan epämieluista, jos raju, epävakainen luontoni ajoi minua liikkumaan lähiseuduilla; pikemmin hän ilmaisi tyytyväisyyttänsä, kunhan vain toin mukanani jonkin vihkosen, jonka nojalla hän voi harjoittaa kärsivällisyyttänsä ja jossakin määrin tukea toiveitansa.

Ei oltu enää huolissaan siitä, että voisin palautua entisiin taipumuksiini ja suhteisiini, joten minulle vähitellen myönnettiin täysi vapaus. Satunnaisesta kehoituksesta ja satunnaisessa seurassa minä tein monta retkeä vuoristoon, joka lapsuudestani saakka oli kaukaisena ja vakavana ollut näkyvissäni. Niin kävimme Homburgissa, Kronbergissä, nousimme Feldbergille, josta avautuva laaja näköala houkutteli yhä etäämmälle. Königsteinkään ei unohtunut; Wiesbaden, Schwalbach ja lähiseudut askarruttivat meitä useita päiviä; me saavuimme Reinille, jonka olimme kukkuloilta katsellen nähneet etäältä kiemurtelevan esiin. Mainz meitä ihmetytti voimatta kumminkaan vangita nuorta mieltä, joka pyrki esteettömään avaraan luontoon; kauniisti sijaitseva Biebrich ilahdutti meitä, ja tyytyväisinä ja hilpeinä me lähdimme paluumatkalle.

Koko tämä retki, josta isäni toivoi saavansa montakin piirrosta, oli jäädä ihan vaille hedelmää; vaatiihan leveän ja laajan maiseman kuvaksi käsittäminen melkoista taipumusta, kykyä ja harjoitusta! Huomaamattani sentään suuntauduin ahtaammille aloille, mistä sain jonkinlaista satoa; minä näet pidin jokaista kohtaamaani rappeutunutta linnaa, kaikkia menneisyyteen viittaavia muureja kyllin arvokkaana esineenä ja kuvasin ne parhaan taitoni mukaan. Mainzin valleilla sijaitsevan sikerökivenkin minä kuvasin huolimatta joltisestakin vaarasta ja vaikeuksista, joita pakostakin kokee jokainen tahtoessaan tuoda matkoilta kotiin kuvallisia muistoja. Valitettavasti olin tälläkin kertaa ottanut mukaani ainoastaan kaikkein kehnointa konseptipaperia ja taitamattomasti kasannut yhteen ainoaan lehteen useita kuvia. Isäni-opettajani ei kumminkaan ollut tuosta millänsäkään: hän leikkasi kuvat erilleen, antoi kirjansitojan sovittaa yhteen, mikä sovitettavissa oli, piirsi jokaiseen lehteen ääriviivat pakottaen minut siten tosiaankin jatkamaan erinäisten vuorten ääriviivoja reunaan asti ja täyttämään etualan joillakin ruohoilla ja kivillä.

Vaikka hänen vilpittömät puuhansa ja ponnistuksensa eivät voineetkaan kykyäni kasvattaa, vaikutti tämä hänen järjestyshalunsa ilmaus kuitenkin salaa olemukseeni, kuten myöhemmin monellakin muotoa selvästi osoittautui.

Näiltä elämäniloisilta, puolittain taiteellisilta partioretkiltä, jotka olivat lyhyessä ajassa suoritettavissa ja joita kävi usein uudistaminen, minä kuitenkin jälleen kaipasin kotiin. Vetovoima uhosi magneetista, joka oli aina minuun voimakkaasti vaikuttanut: sisarestani. Hän, vain vuotta nuorempi minua, oli elänyt koko tajuisen elämäni minun kerallani, siten mitä kiinteimmin minuun liittyen. Näihin luonnollisiin aiheisiin yhtyi vielä kotoisesta tilanteestamme koituva pyrkimys. Tosin hellä ja hyväntahtoinen; mutta vakava isämme salasi herkän mielensä osoittaen ulkonaisessa käytöksessään uskomattoman johdonmukaisesti sitäkin rautaisempaa ankaruutta saavuttaakseen tarkoituksensa: suodakseen lapsillensa mitä parhaimman kasvatuksen, rakentaakseen, järjestääkseen ja pitääkseen kunnossa hyvin perusteltua huonettansa. Äiti sitävastoin, vielä melkein lapsi, kasvoi kahden vanhimpansa keralla täyteen itsetajuntaan; nämä kolme, jotka tarkastelivat maailmaa tervein katsein, olivat elinvoimaiset ja vaativat nykyhetken nautintoa. Tämä perheen keskuudessa piilevä ristiriita lisääntyi vuosi vuodelta. Isä tavoitteli päämääräänsä järkkymättä ja lakkaamatta; äiti ja lapset eivät voineet luopua tunteistansa, vaatielmistansa, toiveistansa.

Näissä oloissa oli luonnollista, että veli ja sisar liittyivät kiinteästi toisiinsa ja turvautuivat äitiin saadakseen yleensä evätyt ilot edes yksitellen nautittavikseen. Mutta koska yksinäisyyden ja vaivan hetket olivat erittäin pitkät ja avarat verrattuina virkistymisen ja huvin tuokioihin, varsinkin sisarelleni, joka ei koskaan voinut poistua kotoa niin pitkäksi ajaksi kuin minä, niin hänen haluansa saada keskustella kanssani tuimensi vielä se kaipaus, jota hän tunsi minun liikkuessani etäällä.