Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

Eräs toinen huomio, jota kirjeitä selaillessani en voinut välttää, oli se, että kelpo isäni oli parasta tarkoittaen tuottanut minulle suurta vahinkoa ja saanut minut omaksumaan sen eriskummallisen elämäntavan, johon olin lopulta joutunut. Hän näet oli monta monituista kertaa kehoittanut minua pidättymään korttipelistä; mutta hovineuvoksetar Böhme vielä eläessään osasi minut taivuttaa omaan ajatustapaansa selittäen isäni kehoituksen koskevan ainoastaan väärinkäyttöä. Kun varsin hyvin oivalsin asiasta seuraelämässä koituvan edun, sallin mielelläni hovineuvoksettaren ratkaista asian. Minussa tosin oli pelivaistoa, mutta ei pelihenkeä: minä opin kaikki pelit helposti ja nopeasti, mutta en osannut milloinkaan pitää tarkkaavaisuuttani kokonaisen illan kuluessa asianomaisessa vireessä. Jos siis aloitinkin varsin hyvin, niin lopulta sittenkin tein virheen ja aiheutin häviön itselleni ja muille, joten lähdin aina nyreissäni joko illallispöytään tai seurasta pois. Kun rouva Böhme, joka ei pitkällisen sairautensa aikana ollut tietenkään voinut pitää huolta pelaamisestani, sitten kuoli, niin isäni oppi pääsi kohta voimaan: aluksi minä pyysin anteeksi, etten voinut saapua pelaamaan, ja kun sitten ei enää tiedetty, mitä minulle tehdä, niin kävin itselleni vieläkin hankalammaksi kuin muille, kieltäydyin kutsuista, jotka niin ollen kävivät harvemmiksi ja häipyivät lopulta kerrassaan olemattomiin. Pelaaminen, joka on erittäin suositeltavaa nuorille henkilöille, varsinkin niille, joilla on käytännöllinen mielenlaatu ja jotka haluavat liikkua suuressa maailmassa, ei tosin voinutkaan muuttua harrastukseni esineeksi, koska en edistynyt, pelasinpa miten paljon tahansa. Jos joku olisi yleisin näkökannoin asiaa minulle selittänyt ja huomauttanut, kuinka tässä eräät merkit ja enemmän tai vähemmän sattumakin muodostavat jonkinlaisen aineksen, joka soveltuu arvostelukyvyn ja toiminnan harjoitusvälineeksi, jos olisi minun sallittu seurata useampia pelejä yht'aikaa, niin olisin kaiketi voinut helpommin asiaan perehtyä. Joka tapauksessa synnyttivät nämä huomiot nyt puheenalaisena ajankohtana minussa sen vakaumuksen, ettei seurapelejä ole kartettava, vaan on pikemmin pyrittävä saavuttamaan niiden harjoittamisessa jonkinlaista taitavuutta. Aika on äärettömän pitkä, ja jokainen päivä on astia, johon voi vuodattaa erittäin paljon, jos tahtoo sen todellakin täyttää.

Niin monella muotoa minä yksinäisyydessäni askartelin, sitäkin enemmän, kun monien aikojen kuluessa omaksumieni harrastelujen henget saivat tilaisuutta jälleen ilmaantua. Niinpä johduin taasen piirustamaankin, ja koska tahdoin aina pitää välittömänä aiheenani luontoa tai pikemmin todellisuutta, niin kuvasin huoneeni kaikkine huonekaluineen ja siinä olevine henkilöineen, ja kun tuo ei enää huvittanut, esitin kaikenlaisia kaupungin juttuja, joita parhaillaan kerrottiin ja joihin yleinen mielenkiinto kohdistui. Esityksistäni ei puuttunut luonteenomaisuutta eikä eräänlaista aistia, mutta hahmoissa valitettavasti ei ollut oikeita suhteita eikä varsinaista ytimekkyyttä, ja tekotapakin jäi ylen utuiseksi. Isäni, jota nämä asiat yhä vielä huvittivat, tahtoi saada kuvani selvemmiksi; sitäpaitsi piti kaiken olla valmista ja loppuunsuoritettua. Senvuoksi hän antoi ne kiinnittää pahviin ja varustaa reunaviivoilla; saipa maalaaja Morgenstern, hänen kotitaiteilijansa — sama mies, joka on myöhemmin tehnyt itsensä tunnetuksi, jopa kuuluisaksikin kirkkonäköaloillansa — tehtäväkseen piirtää huoneiden ja avaruuksien perspektiiviset linjat, jotka tosin esiintyivät verraten räikeinä hämärästi kuvaamieni hahmojen rinnalla. Isäni uskoi siten pakottavansa minua yhä suurempaan täsmällisyyteen, ja minä kuvasin hänen mieliksensä monenlaisia hiljaiseloaiheita, jotka voin suorittaa selvemmin ja täsmällisemmin, kun todellisuus oli mallina edessäni. Vihdoin johtui jälleen mieleeni syövytyspiirrosten valmistaminen. Minä olin sommitellut verraten mielenkiintoisen maiseman ja tunsin itseni erittäin onnelliseksi saadessani hakea käsille vanhat Stockilta saamani reseptit ja työtä tehdessäni muistella menneitä hupaisia aikoja. Minä syövytin levyn aivan pian ja annoin ottaa siitä koevedoksia. Onnettomuudeksi ei sommitelmassani ollut valoa eikä varjoja, ja minä kiusasin nyt itseäni yrittäen saada laattaan kumpaakin lajia; mutta kun en ihan tarkoin tietänyt, miten siinä oli meneteltävä, en saanut teostani valmiiksi. Niihin aikoihin minä voin tavallani aivan hyvin, mutta näinä päivinä minua alkoi ahdistaa vaiva, joka ei ollut milloinkaan ennen minua vaivannut. Kurkkuni näet oli käynyt ylen kipeäksi ja varsinkin se, mitä nimitetään kitakielekkeeksi, oli kovin tulehtunut; minä voin ainoastaan ankaraa tuskaa tuntien mitään niellä, ja lääkärit eivät tietäneet, mitä asialle tehdä. Minua kidutettiin kurluttamisella ja sivelemisellä voimatta vammaani korjata. Vihdoin minä ikäänkuin mieleen johdatuksen nojalla huomasin, etten ollut syövyttäessäni ollut kyllin varovainen ja että olin siinä työssä usein ja kiihkeästi puuhaillessani vian itselleni aiheuttanut ja sitä yhä uudistanut ja lisännyt. Lääkärien mielestä asia tuntui uskottavalta ja aivan pian varmaltakin, ja minä luovuin syövytyskokeistani sitäkin mieluummin, kun ensimmäinen ei suinkaan ollut hyvin luonnistunut ja minulla niinmuodoin oli pikemmin syytä teostani salata kuin näytellä. Minun oli sitä helpompi lohduttautua, kun piankin havaitsin vapautuvani kiusallisesta kivusta. En kumminkaan voinut olla ajattelematta, että samanlaiset Leipzigissä harjoittamani puuhat lienevät hyvinkin olleet osaltansa aiheuttamassa niitä vaivoja, jotka ovat tuottaneet minulle ylen paljon kärsimystä. On tosin ikävystyttävää ja toisinaan surullistakin pitää liiaksi silmällä itseänsä ja omaa vahinkoansa ja hyötyänsä, mutta kun ottaa huomioon toisaalta ihmisen omituisen luontoperäisen taipumuksen, toisaalta elämäntavan ja nautintojen äärettömän erilaisuuden, niin on varmaan ihme, ettei ihmissuku ole jo aikoja sitten riuduttanut itseänsä olemattomiin. Inhimillisessä luonnossa näyttää piilevän omalaatuinen sitkeys ja monipuolisuus, koska se voittaa kaikki, mitä sen tielle sattuu tai mitä se itsellensä omaksuu, ja ellei voikaan sitä olemukseensa sulattaa, tekee sen ainakin vaarattomaksi. Suuren kohtuuttomuuden sattuessa sen tosin täytyy kaikesta elementtien vastarinnasta huolimatta taipua, kuten monet paikkakunnalliset taudit ja paloviinan vaikutukset vastaansanomattomasti meille osoittavat. Jos kykenisimme pelokkaiksi muuttumatta tarkkaamaan, mikä moniseikkaisessa kansalais- ja seuraelämässämme vaikuttaa meihin edullisesti, mikä taas epäedullisesti, ja jos voisimme pahojen seurausten vuoksi luopua siitä, mikä tosin nautintona meitä miellyttää, niin saisimme helposti poistumaan varsin useita hankaluuksia, jotka rakenteemme muuten terveenä säilyessä kiusaavat meitä usein enemmän kuin itse tauti. Valitettavasti on ravintojärjestystä koskevien seikkojen laita samoin kuin moraalisten: me emme kykene virhettä oivaltamaan, ennenkuin olemme siitä vapautuneet, ja niinmuodoin ei asiasta koidu mitään voittoa, koska seuraava virhe ei näytä edellisen kaltaiselta eikä siis voi tulla tunnetuksi samassa hahmossa.

Lukiessani niitä kirjeitä, jotka olin lähettänyt Leipzigistä sisarelleni, jouduin pakostakin havaitsemaan, että olin heti yliopistollisen opetuksen alkuasteella pitänyt itseäni erittäin älykkäänä ja viisaana: olin näet jotakin opittuani kohta paneutunut itse professoriksi muuttuen siten heti opettavaiseksi. Oli varsin hupaista huomata, kuinka olin Gellertin luennoillaan meille kertomia tai neuvomia kohta sovelluttanut sisareeni ollenkaan oivaltamatta, että elämän samoinkuin lukemisenkin piirissä voi jokin asia olla nuorukaiselle sovelias silti naishenkilölle kelpaamatta. Me laskimme yhdessä leikkiä tuosta apinoimisesta. Leipzigissä sepittämäni runoelmatkin olivat minusta jo liian mitättömiä: ne tuntuivat minusta kylmiltä, kuivakiskoisilta ja ihmissydämen tai -hengen tilojen ilmaisemiseen nähden liian pintapuolisilta. Kun minun nyt oli jälleen lähdettävä kotoa erääseen toiseen yliopistoon, sain tuosta aihetta rakentaa uuden rovion teoksistani. Useita aloitettuja näytelmiä, joista muutamat oli sommiteltu kolmanteen tai neljänteen näytökseen saakka, toiset vasta luonnosteltu, samoin monia muita runoelmia, kirjeitä ja papereita joutui liekkien omaksi, ja tuskin säästyi mitään muuta kuin Behrischin käsikirjoitus, »Rakastuneen oikku», ja »Rikoskumppanit», jota yhä edelleen erikoisen hartaasti korjailin ja, koska kappale oli jo valmis, muokkasin vielä kerran sen jäsennyksen tehdäkseni sen sekä eloisammaksi että selvemmäksi. Lessing oli »Minnan» kahdessa ensimmäisessä näytöksessä esittänyt draaman sommittelun saavuttamattoman esikuvan, ja minä koetin parhaani mukaan saada selkoa hänen ajatuksestaan ja tarkoituksistaan.

Olen tosin jo sangen seikkaperäisesti kertonut siitä, mikä minua noina päivinä liikutti, kiihdytti ja askarrutti, mutta siitä huolimatta minun täytyy palata käsittelemään sitä harrastusta, jonka yliaistilliset asiat olivat minussa herättäneet; minä näet päätin kerta kaikkiansa muodostaa niistä itselleni käsityksen, mikäli se kävi päinsä.

Melkoisesti vaikutti minuun silloin eräs käsiini sattunut tärkeä kirja. Se oli Arnoldin teos »Kirkon ja kerettiläisten historia». Tämä mies ei ole pelkkä harkitseva historioitsija, vaan on samalla hurskas ja herkkätuntoinen. Hänen mielipiteensä sointuivat hyvin minun omaksumiini, ja hänen teoksensa ilahdutti minua erikoisesti sen vuoksi, että sain monista minulle aikaisemmin mielettömiksi tai jumalattomiksi kuvailluista kerettiläisistä edullisemman käsityksen. Vastustuksen henki ja taipumus paradoksiin piilee meissä kaikissa. Minä tutkin ahkerasti eri mielipiteitä, ja kun olin varsin usein kuullut sanottavan, että jokaisella ihmisellä on loppujen lopuksi oma uskontonsa, niin minusta tuntui mitä luonnollisimmalta, että minäkin kykenisin sommittelemaan oman uskontoni, ja niin minä ryhdyin työhön sangen mielelläni. Pohjana oli uusplatonismi; lisäksi tuli hermeettisiä, mystillisiä ja kabbalistisia aineksia, ja niin minä rakensin itselleni maailman, joka näytti kylläkin omituiselta.

Minä saatoin hyvinkin kuvitella jumaluuden, joka ikuisista ajoista tuottaa itse itseänsä; mutta koska tuottaminen ei ole ajateltavissa ilman moninaisuutta, täytyi sen välttämättä kohta ilmestyä itsellensä eräänä toisena, jonka me tunnustamme pojan nimisenä; heidän molempien täytyi sitten jatkaa tuottamistointa ja he ilmenivät jälleen itsellensä kolmantena, joka sekin oli yhtä olevainen, elävä ja iankaikkinen kuin kokonaisuus. Mutta siten oli jumaluuden kehä suljettu, ja he itse eivät olisi enää kyenneet tuottamaan täysin itsensä kaltaista. Koska tuottamisvietti yhä jatkui, niin he loivat erään neljännen, johon kuitenkin jo sisältyi ristiriita, koska sen piti olla heidän tavallansa ehdoton ja sentään heihin sisältyvä ja heidän rajoittamansa. Tämä oli Lucifer, jolle nyt luovutettiin koko luomisvoima ja josta kaiken muun olevaisen piti kehkeytyä. Hän osoitti kohta rajatonta toimintakykyänsä luomalla kaikki enkelit oman kuvansa mukaan ehdottomiksi, mutta häneen itseensä sisältyviksi ja hänen itsensä rajoittamiksi. Sellaisen loiston ympäröimänä hän unohti korkeamman alkuperänsä luullen löytävänsä sen itsestänsä, ja tästä ensimmäisestä kiittämättömyydestä aiheutui kaikki se, mikä ei meistä näytä sointuvan jumaluuden ajatukseen ja tarkoituksiin. Mitä enemmän hän sitten keskittyi itseensä, sitä epämieluisammaksi täytyi käydä hänen olonsa ja samoin kaikkien niiden henkien, joita hän esti autuaasti kohoamasta alkulähteeseensä. Sitten tapahtui se, mitä meille mainitaan enkelien lankeemuksena. Osa niistä kerääntyi Luciferin ympärille, toinen osa kääntyi takaisin kohti alkulähdettänsä. Tästä koko luomakunnan keskittymisestä, — sillä se oli Luciferin aiheuttama ja sen täytyi häntä seurata, — syntyi sitten kaikki se, mitä havaitsemme aineen muodossa, mitä miellämme painavana, kiinteänä ja pimeänä, mutta joka jumalallisesta olemuksesta polveutuen, joskaan ei välittömästi, niin ainakin suoran sukulaisuuden nojalla, on yhtä ehdottomasti mahtava ja ikuinen kuin isä ja isovanhemmat. Koska siis koko onnettomuus, jos on lupa sitä niin nimittää, aiheutui ainoastaan Luciferin yksipuolisesta suuntautumisesta, niin tästä luomuksesta tosin puuttui parempi puoli: siihen näet sisältyi kaikki se, mitä saavutetaan keskittymisen avulla, mutta siitä puuttui kaikki se, minkä yksin laajentuminen voi saada aikaan; ja niin olisi koko luomakunta lakkaamatta keskittyessään voinut hävittää itsensä, tuhoutua isänsä Luciferin keralla ja menettää kaikki jumaluuden kaltaiseen ikuisuuteen kohdistuvat vaatimuksensa. Tätä olotilaa katselivat elohim vähän aikaa, ja heillä oli valta joko odottaa niitä aioneja, joiden kuluessa kenttä jälleen puhdistuisi ja he saisivat tilaisuutta uuteen luomiseen, tahi käydä käsiksi nykyhetkiseen ja korvata sen puuttuvaa äärettömyyttä. He valitsivat nyt viimeksimainitun vaihtoehdon ja korvasivat pelkän tahtonsa nojalla silmänräpäyksessä koko sen puutteen, joka sisältyi Luciferin menestykselliseen alkuyritykseen. He antoivat äärettömälle olemistolle kyvyn laajentua, liikkua heitä kohti; elämän varsinainen valtimo oli jälleen toiminnassa, ja itse Luciferkaan ei voinut väistää sen vaikutusta. Tämä kausi on se, jona ilmestyi se, minkä me tunnemme valona, ja jossa alkoi se, mitä me tavallisesti merkitsemme luomakunnan nimellä. Miten suuressa määrin tämä nyt jumaluuden alinomaa vaikuttavan elonvoiman nojalla asteittain monistuikin, puuttui kumminkin olento, joka olisi kyennyt saamaan jälleen aikaan alkuperäisen yhteyden jumaluuden ja luomakunnan välille, ja niin luotiin se ihminen, jonka tuli olla kaikin puolin Jumalan kaltainen, jopa aivan samakin kuin Jumala, mutta joka jälleen oli Luciferin tilanteessa sen vuoksi, että oli samalla kertaa ehdoton ja rajoitettu, ja koska tämän, olemisten kaikkia luokkia vallitsevan ristiriidan piti hänessä ilmetä ja täydellisen tajunnan sekä nimenomaisen tahdon myötäillä kaikkia hänen tilojansa, niin oli arvattavaa, että hänestä täytyi tulla samalla kertaa täydellisin ja epätäydellisin, onnellisin ja onnettomin luomus. Pian näytteli hänkin täydellisesti Luciferin osaa. Hyväntekijästä erottuminen on varsinaista kiittämättömyyttä, ja niin tuli tuo luopumus toisen kerran ilmeiseksi, vaikka koko luominen ei ole eikä ollut muuta kuin alkuperäisestä luopumista ja siihen palaamista.

On helppo huomata, kuinka lunastus tässä ajatellaan sekä ikuisten aikojen takaa päätetyksi että vielä ikuisesti välttämättömäksi, vieläpä niin, että sen täytyy uudistua kerta toisensa jälkeen kehkeytymisen ja olemisen koko aikana. Tässä mielessä on mitä luonnollisin asia, että itse jumaluus paneutuu ihmishahmoon, jonka oli jo ennakolta varannut verhoksensa, ja että se lyhyeksi ajaksi omaksuu ihmisen kohtalon tämän samanlaistumisen nojalla korostaakseen sitä, mikä on ilahduttava ja lievittääkseen sitä, mikä on tuskallista. Kaikkien uskontojen ja filosofiain historia osoittaa meille, että tämän suuren, ihmisille välttämättömän totuuden ovat eri kansat eri aikoina monin eri tavoin, vieläpä rajoittuneisuutensa mukaisesti omituisten tarujen ja kuvienkin muodossa perintätietona säilyttäneet. Riittää, kunhan tunnustetaan, että elämme olotilassa, joka tosin näyttää vetävän alaspäin ja painostavan meitä, mutta joka sittenkin suo tilaisuutta, jopa asettaa velvollisuudeksemmekin, kohota ja täyttää jumaluuden tarkoitukset siten, että toisaalta pakostakin itseytyen toisaalta emme unohda säännöllisin valtimoniskuin itseydestämme vapautua.

YHDEKSÄS KIRJA.

»Sitäpaitsi kokee sydän useasti erilaisia, varsinkin seurallisten ja hienojen hyveiden hyväksi koituvia tunteita, ja siinä syntyvät ja kehittyvät herkemmät tunnot. Varsinkin painuvat mieleen monet seikat, jotka opettavat nuorta lukijaa tuntemaan ihmissydämen salattuja sopukoita ja sen intohimoja. Tämä tieto on kaikkea latinaa ja kreikkaa arvokkaampi, ja Ovidius oli siinä suhteessa varsin oivallinen mestari. Se ei kumminkaan vielä ole varsinaisena syynä siihen, että nuorten luettavaksi annetaan vanhanajan kirjailijoita, siis Ovidiuskin. Me olemme saaneet hyvältä Luojalta koko joukon sielunkykyjä, joiden asianmukaisesta viljelystä tulee muistaa huolehtia, vieläpä heti ensimmäisinä vuosina, ja joita ei missään tapauksessa käy kehitteleminen metafysiikan, latinan tai kreikan avulla: meillä on mielikuvitus, jonka ei suinkaan tule saada omin neuvoin vallata ensimmäisiä sen tielle osuvia mielikuvia, vaan jolle on tarjottava soveliaimmat ja kauneimmat kuvat ja siten totutettava ja harjoitettava ihmismieltä tuntemaan ja rakastamaan kaikkialla, itse luonnossakin, kauneutta sen määrätyissä, tosissa ja myöskin hienoissa ilmenemismuodoissa. Me tarvitsemme sekä tieteitä että jokapäiväistä elämää varten koko joukon sellaisia käsitteitä ja yleisiä tietoja, joita emme voi saada mistään oppikirjasta. Meidän tunteitamme, taipumuksiamme ja intohimojamme on edullisella tavalla kehiteltävä ja puhdistettava.»

Tämä »Allgemeine deutsche Bibliothekiin» sisältyvä huomattava kohta ei ollut ainoa lajiansa. Sangen monelta taholta ilmaistiin samansuuntaisia periaatteita ja samanlaisia vakaumuksia. Ne vaikuttivat meihin nuorukaisiin erittäin voimakkaasti, sitäkin nimenomaisemmin, kun lisäksi tuli vielä Wielandin tarjoama esikuva: hänen toisen, loistavan tuotantokautensa teokset todistivat selvästi, että hän oli kehittänyt itseänsä sellaisten periaatteiden mukaisesti. Ja mitä voimmekaan enempää vaatia? Filosofia syvänsekavine vaatimuksinensa oli poistettu, vanhat kielet, joiden oppimiseen liittyi ylen paljon vaivaa, nähtiin työntyvän syrjään; oppikirjat, joiden riittävyyttä koskevan arveluttavan sanan oli jo Hamlet korvaamme kuiskannut, kävivät yhä epäiltävimmiksi; meitä neuvottiin tarkastelemaan levotonta elämää, jota varsin halukkaasti itse elimme, ja intohimoja, joita osaksi tunsimme, osaksi aavistimme omassa povessamme, ja jotka aikaisemmin soimattuina nyt välttämättä ilmenivät tärkeinä ja arvokkaina, koska niiden piti muodostaa opintojemme tärkein esine ja koska niiden tuntemista ylistettiin hengenvoimiemme etevimpänä kehittämisvälineenä. Sitäpaitsi sellainen ajatustapa sointui aivan hyvin minun omiin vakaumuksiini, vieläpä runollisiin puuhiini ja askarruksiinikin. Niinpä suostuinkin, nähtyäni jo monen hyvän aikomuksen raukeavan, monen kelpo toivelman häipyvän, isäni suunnitelmaan, jonka mukaan minun oli lähdettävä Strassburgiin. Siellä minun oli määrä viettää hilpeätä, hauskaa elämää jatkaen opintojani ja lopulta tulla tohtoriksi.