Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

Goottilaisen rakennustaiteen moittijoiden keskuudessa kasvaneena minä vieroksuin usein ylen runsaita, sekavia koristeita, jotka mielivaltaisuudellansa tekivät teosten synkän uskonnollisen luonteen mitä vastenmielisimmäksi, ja tämä vastahakoisuuteni lisääntyi, kun nähtäviini tuli pelkkiä hengettömiä senlaatuisia tuotteita, joissa ei voinut havaita hyviä mittasuhteita enempää kuin selvää johdonmukaisuuttakaan. Nyt sitävastoin uskoin näkeväni uuden ilmestyksen, koska tuota moitittavaa ei suinkaan näkynyt, vaan pikemmin sen vastakohta pakostakin pisti silmiin.

Mutta kun sitten yhä kauemmin katselin ja harkitsin, luulin keksiväni vieläkin suurempia ansioita kuin äsken mainitsemani. Aikaisemmin olin oivaltanut suurten jakopintain oikeat suhteet ja mitä yksityiskohtaisimman, samalla kertaa mielevän ja runsaan koristelun, mutta nyt keksin lisäksi noiden moninaisten koristeiden toisiinsa liittymisen, johtumisen toisesta pääosasta toiseen, tosin yhdenlaatuisten, mutta muodoiltaan ylen vaihtelevien yksityiskohtien toisiinsakutoutumisen, pyhimyksestä hirviöön, lehdestä sakaraan saakka. Mitä enemmän tutkin, sitä enemmän jouduin ihmettelyn valtaan, mitä enemmän itseäni huvitin ja uuvutin mittailemalla ja piirustelemalla, sitä suuremmaksi kasvoi kiintymyksen!. Niinpä käytinkin paljon aikaa osaksi tutkien olemassaolevaa, osaksi ajatuksissani ja paperilla täydentäen puuttuvaa, epätäydellistä, erittäinkin mikäli sellaista torneissa havaitsin.

Koska nyt näin tämän rakennuksen perustettuna vanhalle saksalaiselle maaperälle ja näin sen aito saksalaisena aikana niin pitkälle edistyneen ja koska vaatimattomaan hautakiveen piirretty mestarin nimikin oli kaiultansa ja alkuperältänsä samoin kotimainen, niin rohkenin, tämän taideteoksen arvon yllyttämänä, muuttaa siihen asti huonossa maineessa olleen nimityksen »goottilainen rakennustapa» ja vaatia sitä »saksalaisen rakennustaiteen» nimisenä kansakunnallemme. Sitten minä ilmaisin isänmaalliset mielipiteeni, aluksi suullisesti ja myöhemmin pienessä, D.M. Ervini a Steinbach omistetussa kirjoitelmassa. S Jos elämäkerrallinen kertomukseni ehtii siihen kauteen, jolloin mainittu arkki ilmestyi painosta ja Herder sen otti vihkoseensa »Saksalaisesta laadusta ja taiteesta», niin tulee vielä puheeksi monta tähän tärkeään asiaan kuuluvaa seikkaa. Mutta ennenkuin sen tällä kertaa jätän, tahdon käyttää tilaisuutta hyväkseni puolustaakseni tämän nidoksen alkulehdelle asettamaani esilauselmaa niitä vastaan, jotka mahdollisesti sitä hieman epäilevät. Minä tosin tiedän, että oivaa ja toivorikasta vanhaa saksalaista lausumaa »Mitä nuorena toivoo, sitä saa vanhana yltäkyllin», voidaan vastustaa moneen vastakkaiseen kokemukseen vedoten ja että se tarjoaa tilaisuutta monenlaiseen saivarteluun; mutta moni suotuisa seikka puhuu myös sen puolesta, ja minä selitän mitä siitä ajattelen.

Meidän toivelmamme ovat meissä piilevien kykyjen tunteenomaisia enteitä, merkkejä siitä, mitä tulevaisuudessa kykenemme suorittamaan. Se, mitä voimme ja haluamme tehdä, ilmenee mielikuvituksellemme meidän ulkopuolellamme ja tulevaisuudessa; me kaipaamme sitä, minkä jo salaa omistamme. Siten muuttaa kiihkeä ennakoiminen todella mahdollisen uneksituksi todellisuudeksi. Jos sellainen suuntautuminen on ehdottomasti olemukseemme kuuluva, niin kehityksemme täyttää edetessään joka askelella osan alkuperäistä toivelmaamme, suotuisissa olosuhteissa suorin tein, epäsuotuisissa johtaen kiertotielle, jolta yhä uudelleen palaamme edelliselle. Niinpä näkee ihmisten väsymättömyydellänsä hankkivan itselleen maallista hyvyyttä, kokoavan ympärillensä rikkautta, loistoa ja ulkonaista kunniaa. Toiset tavoittelevat vieläkin varmemmin henkisiä etuja, hankkivat itselleen selvän käsityksen olioista, mielenrauhan ja nykyisyyttä ja tulevaisuutta koskevan varmuuden.

Mutta on olemassa kolmaskin suunta, joka on molempain mainittujen yhtymä ja jonka täytyy varmimmin johtaa menestykseen. Jos näet henkilön nuoruus sattuu ytimekkääseen aikaan, jolloin tuottavaisuus on tuhoavaisuutta voimakkaampi, ja hän ajoissa herää aavistamaan, mitä sellainen kausi vaatii ja lupaa, niin hän, ulkonaisten aiheiden toimeliaaseen osanottoon pakottamana, käy käsiksi milloin toiseen milloin toiseen asiaan, ja hänessä herää halu monipuoliseen toimintaan. Mutta inhimilliseen rajoittuneisuuteen liittyy vielä niin paljon satunnaisia esteitä, että toisinaan jää aloitettu työ lepäämään, toisinaan kirpoaa tavoitettu tehtävä kädestä ja toivelma toisensa jälkeen pirstautuu. Mutta jos nuo toivelmat olivat johtuneet puhtaasta sydämestä, ajan vaatimusten mukaisesti, niin voi rauhallisesti jättää lepäämään oikealle ja vasemmalle, voi jättää sikseen ja kuitenkin olla varma siitä, että kaikki tuo välttämättä jälleen löytyy, vieläpä että silloin tulee ilmi paljon sukulaisasioita, joihin ei ole koskaan kajonnut, eipä edes ajatustakaan kohdistanut. Jos nyt elämämme varrella näemme toisten suorittavan sen, mihin olemme itse aikaisemmin tunteneet kutsumusta joutuen kuitenkin välttämättä luopumaan muun ohella myöskin siitä, niin meissä herää se kaunis tunto, että vain ihmiskunta kokonaisuudessaan on oikea ihminen ja että yksilön sopii olla yksinomaan iloinen ja onnellinen, jos hänellä on rohkeutta tuntea itsensä kokonaisuuden osana.

Nuo mietteet ovat tässä paikallansa, sillä kun ajattelen noihin vanhoihin rakennuksiin kohdistuvaa kiintymystäni, kun otan huomioon, kuinka paljon aikaa olen uhrannut yksin Strassburgin tuomiokirkkoa katsellessani, kun muistan, kuinka tarkkaavasti olen myöhemmin silmäillyt Kölnin ja Freiburgin tuomiokirkkoja yhä syvemmin tuntien näiden rakennusten arvon, niin voisin soimata itseäni siitä, että olen ne sittemmin kerrassaan näkyvistäni kadottanut, jopa kehittyneemmän taiteen puoleensa vetämänä jättänyt ihan taka-alallekin. Mutta kun nyt näen äskeisimpinä aikoina huomiota jälleen suunnattavan noihin asioihin, näen ilmenevän ja kehittyvän niihin kohdistuvaa kiintymystä, jopa kiihkoakin, näen päteväin nuorten miesten tuon innostuksen valtaamina arvelematta uhraavan voimiansa, aikaansa, huolta ja varoja noiden olleen ja menneen maailman muistomerkkien tutkimiseen, niin tulen mielihyvin ajatelleeksi, että se, mitä muinoin tahdoin ja tavoittelin, oli arvokasta. Tyydytyksekseni näen, että osataan pitää arvossa esi-isiemme töitä, vieläpä pyritään olemassaolevien suorittamattomien aloitteiden nojalla esittämään ainakin kuvan muodossa alkusuunnitelmaa siten perehdyttäen meitä ajatukseen, joka sittenkin on kaikkien yritysten alku ja loppu, ja pyrkien maltillisen vakavasti selvittämään ja elvyttämään sekavalta näyttävää menneisyyttä. Ennen kaikkea kiitän tässä kelpo Sulpice Boisseréeta, joka uupumatta uurastaa esittääkseen komeassa vaskipiirrosteoksessa Kölnin tuomiokirkkoa niiden valtavien suunnitelmien esikuvana, joiden tarkoitus tähtäsi babylonimaisesti taivaaseen ja jotka olivat siinä määrin vailla kaikkea suhdetta maallisiin välineisiin, että niiden suorittamisen täytyi välttämättä keskeytyä. Jos olemme tähän saakka kummastelleet, että sellaiset rakennukset eivät ole ehtineet pitemmälle, niin nyt kuulemme suurimmaksi ihmeeksemme, mitä oikeastaan on aiottu suorittaa.

Toivottava on, että kaikki ne, joilla on kykyä, varoja ja vaikutusvaltaa, asianmukaisesti edistävät sellaisia kirjallis-taiteellisia yrityksiä, jotta esi-isiemme suuret, jättiläismäiset aivoitukset meille selviävät ja me voimme muodostaa itsellemme käsityksen siitä, mitä heillä oli oikeus tahtoa. Tästä johtuva oivallus ei jää hedelmättömäksi, ja arvostelu on vihdoinkin kykenevä käsittelemään noita teoksia oikeamielisesti. Tuleepa tuo mitä perusteellisimminkin suoritetuksi, kun toimelias nuori ystävämme Kölnin tuomiokirkolle omistamansa erikoistutkimuksen lisäksi ottaa yksityiskohtaisesti seuratakseen keskiaikaisen rakennustaiteemme kehityshistoriaa. Jos lisäksi otetaan selville, mitä tämän taiteen käytännöllisestä harjoittamisesta suinkin on tiedettävissä, ja se täysin esitetään pääpiirteissänsä kreikkalais-roomalaiseen sekä itämais-egyptiläiseen verrattuna, niin tällä alalla ei voi jäädä paljoakaan tekemistä. Minä puolestani voin sellaisen isänmaallisen uurastuksen tulosten julkisuuteen tullessa, samoinkuin nyt, ystävällisten yksityisten tiedonantojen niistä kertoessa, todella tyytyväisenä parhaassa mielessä toistaa tuota lausumaa: »Mitä nuorena toivoo, sitä saa vanhana yltäkyllin.»

Mutta jos sellaisiin vuosisadoille kuuluviin vaikutuksiin nähden voi luottaa aikaan ja odottaa tilaisuutta, niin toisaalta on olemassa asioita, jotka on nautittava nuoruudessa tuoreina kuin kypsät hedelmät. Sallittakoon minun tätä äkillistä käännettä käyttäen mainita tanssi, joka Strassburgissa, Elsassissa, joka päivä, joka hetki kaikuu korviin, samoinkuin tuomiokirkko aina on silmin nähtävissä. Varhaisesta nuoruudesta alkaen oli isäni itse jakanut minulle ja sisarelleni tanssiopetusta, jonka olisi pitänyt varsin oudosti soveltua niin vakavalle miehelle; mutta hänpä ei menettänyt siinäkään malttiansa, opetti meille mitä täsmällisimmin asentoja ja askeleita ja saatuaan meidät niin pitkälle, että osasimme tanssia menuettia, hän puhalsi flûte douce’illa meille jonkin helppotajuisen kolmeneljännestahtiin sepitetyn sävelen, ja me liikehdimme sen mukaan niin hyvin kuin osasimme. Ranskalaisesta teatterista minä tunsin samoin nuoruudesta saakka soolotanssit ja pas de deux, joskaan en balettia, ja olin ottanut niistä huomiooni monenlaisia merkillisiä jalkojen liikkeitä ja kaikenlaisia hypähtelyjä. Kun olimme kylliksemme tanssineet menuettia, minä pyysin isääni soittamaan muunlaista musiikkia, jota nuottikirjat tarjosivat runsain määrin, ja minä keksin heti vilkkaisiin säveliin asianomaiset askelet ja muut liikkeet lisäksi, koska tahti sopi jäseniini ja tuntui niissä synnynnäisesti asustavan. Se huvitti isäämme jossakin määrin, ja sallipa hän toisinaan, itseänsä ja meitä huvittaen, tenavain tanssia sillä tavalla. Gretchenin vuoksi sattuneen onnettoman tapauksen jälkeen ja koko sinä aikana, jonka vietin Leipzigissä, minä en enää joutunut areenalle; muistanpa senkin, että kun minut tanssiaisissa pakotettiin menuettiin, tahti ja liike näyttivät jäsenistäni häipyneen, ja minun oli mahdoton muistaa askelia enempää kuin kuvioitakaan, joten olisin joutunut häpeään, ellei suurin osa katselijoita olisi väittänyt minun taitamatonta käyttäytymistäni pelkäksi itsepäisyydeksi, koska tarkoitukseni muka oli saada naiset haluttomiksi kutsumaan minut tanssiin ja vetämään piiriinsä vastoin minun tahtoani.

Frankfurtissa oleskelussani minulla ei ollut minkäänlaista tilaisuutta sellaisiin huveihin, mutta Strassburgissa heräsi pian muun elämänhalun ohella myöskin jäsenteni tahtikyky. Sunnuntaisin ja samoin arkisin näki ohikulkiessaan jokaiselle huvipaikalle karkeloimaan kokoontuneen iloisen joukon, enimmäkseen piirinä pyörimässä. Samaten oli maakartanoissa yksityistanssiaisia, ja puhuttiin jo tulevan talven loistavista tanssihuveista. Niissä minä varmaankaan en olisi ollut paikallani, vaan olisin esiintynyt seurassa ihan hyödyttömänä. Senvuoksi neuvoi eräs ystäväni, joka tanssi erittäin hyvin valssia, että minun oli aluksi harjoiteltava vähäpätöisemmissä seuroissa voidakseni myöhemmin esiintyä edukseni parhaissa. Hän vei minut erään taitavaksi tunnetun tanssimestarin luo, joka lupasi opastaa minua eteenpäin, kunhan olisin jossakin määrin kerrannut ja oppinut ensimmäiset alkeet. Hän oli kuivakiskoinen, taitava ranskalainen ja otti minut suopeasti vastaan. Minä maksoin hänelle kuukauden ennakolta ja sain kaksitoista lippua, joista hän lupasi minulle opetusta määrättyinä tunteina. Hän oli ankara, täsmällinen, mutta ei turhantarkka mies, ja minä, joka olin jo aikaisemmin hieman harjoitellut, osasin piankin tehdä hänen mieliksensä ja saavutin hänen suosionsa.

Eräs seikka helpotti erittäin suuressa määrin tämän opettajan toimintaa: hänellä näet oli kaksi tytärtä, jotka molemmat olivat kauniit ja vasta toisella kymmenellä. Nuoruudesta saakka tähän taiteeseen kasvatettuina he osoittautuivat siinä erittäin taitaviksi ja olisivat tanssikumppalina osanneet aivan pian auttaa taitamattomimmankin oppilaan jonkinlaiselle taidon asteelle. He olivat erittäin somat, puhuivat ainoastaan ranskaa, ja minä puolestani tein parastani ollakseni esiintymättä heidän nähtensä kömpelönä ja naurettavana. Minua ilahdutti kovin, kun hekin minua kiittelivät, olivat aina valmiit tanssimaan isän pienen viulun soidessa menuettia, vieläpä, tosin hankalammin, opettivat minua vähitellen valssaamaankin. Heidän isällänsä ei muuten näyttänyt olevan paljoa oppilaita, ja he viettivät yksinäistä elämää. Senvuoksi he toisinaan kehoittivat minua oppitunnin loputtua jäämään luoksensa ja kuluttamaan hieman aikaa jaaritellen. Minä suostuin asiaan, sitäkin mieluummin, kun nuorempi minua miellytti ja he yleensäkin käyttäytyivät säädyllisesti. Minä luin toisinaan heille jotakin romaania, ja he tekivät samoin. Vanhempi, joka oli yhtä sievä kuin nuorempi, ehkäpä vielä sievempikin, mutta ei minua yhtä suuressa määrin miellyttänyt, oli minulle aina kohteliaampi ja kaikin puolin hyväntahtoisempi. Hän oli oppituntien aikana aina saatavilla ja pitkitti niitä usein niin, että minä katsoin toisinaan olevani velvollinen tarjoamaan isäukolle kaksi lippua, joita hän kumminkaan ei ottanut. Sensijaan nuorempi, joka ei tosin hänkään kohdellut minua epäystävällisesti, pysytteli mieluummin hiljaa itsekseen ja antoi isän kutsua itseänsä vanhemman sijaan.