Ennenkuin voin mitään aavistaa — olin näet siihen saakka kaikessa viattomuudessa keskustellut nuoren miehen kanssa — ryhtyi kapteeni epämiellyttävään tapaansa, jonka varsin hyvin tunsin, pistelemään ja pukkailemaan kuppiparin ja erinäisten muiden seikkojen johdosta. Nuorempi yritti hämmästyksissään iloisesti ja järkevästi väistää, kuten hyväkäytöksinen henkilö ainakin, mutta ukko käyttäytyi yhä armottoman epäkohteliaasti, joten toiselle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin siepata hattunsa ja keppinsä ja jättää lähtiessään jokseenkin selvä haaste. Nyt purkautui kapteenin raivo sitäkin kiivaammin, kun hän oli sillä välin yksinään juonut melkein kokonaisen pullon viiniä. Hän iski nyrkkiä pöytään ja huusi useita kertoja: Sen minä tapan! Niin paha ei hänen aikomuksensa oikeastaan ollut, sillä hän käytti tuota lausepartta usein, kun joku häntä vastusteli tai oli muuten epämieluinen. Yhtä odottamattomasti asia paheni paluumatkalla; minä näet varomattomasti moitin häntä hänen nuorelle miehelle osoittamastaan kiittämättömyydestä ja muistutin hänelle, kuinka kovin hän itse oli ylistänyt tuon virkamiehen hyväntahtoista avuliaisuutta. Ei! Sellaista ihmisen itseensä kohdistamaa raivoa en ole enää milloinkaan nähnyt; se oli mitä kiihkein loppulausunto niihin aloitteisiin, jotka sievä tyttö oli aiheuttanut. Tässä minä näin katumuksen ja parannuksen aina irvikuvakseen asti kehitettyinä, ja todellakin nerokkaasti, koska intohimo aina korvaa neroa. Hän näet ryhtyi jälleen käsittelemään kaikkia ehtookävelymme tapahtumia, käytti niitä kaunopuheisesti itseänsä soimatakseen, antoi lopuksi noidan vielä kerran esiintyä itseänsä tuomitsemassa ja hämmentyi siinä määrin, että minun täytyi pelätä hänen hyppäävän Reiniin. Jos olisin ollut varma siitä, että voin hänet nopeasti kiskoa jälleen kuivalle maalle, kuten kasvattaja Telemakhoksensa, niin hän olisi saanut minun puolestani hypätä, koska olisin ainakin sillä kertaa saatellut kotiin jäähtyneen miehen.

Minä uskoin asian kohta Lerselle, ja seuraavana aamuna me lähdimme tapaamaan nuorta miestä, jonka ystäväni sai kuivakiskoisuudellansa nauramaan. Me sovimme siitä, että koetettaisiin saada aikaan vaaraton kohtaus, jonka aikana asia oli sovittava. Huvittavin seikka oli se, että kapteeni oli tälläkin kertaa nukkumalla päässyt pahuudestansa ja osoittautui suostuvaksi hyvittämään nuoren miehen, joka hänkään ei halunnut kahakkaa. Yhden ainoan aamupuhteen kuluessa oli kaikki selvitetty, ja kun tapahtumaa ei käynyt tyystin salaaminen, en enää säästynyt ystävieni pilapuheilta. He olisivat oman kokemuksensa nojalla voineet minulle ennakolta sanoa, kuinka kiusalliseksi kapteenin ystävyys saattoi minulle toisinaan koitua.

Kun tässä nyt mietin, mitä minun olisi lähinnä kerrottava, johtaa muistin omituinen leikki jälleen mieleeni kunnianarvoisen tuomiokirkon, jota juuri noina päivinä erikoisen tarkkaavaisesti silmäilin ja joka yleensäkin alinomaa tarjoutuu katseelle sekä kaupungissa että maalla ollen.

Mitä enemmän minä katselin sen julkisivua, sitä enemmän lujittui ja kehittyi ensimmäinen vaikutelmani, että tässä olivat yhtyneet keskenänsä liittoon ylevyys ja sulo. Ellei suunnattoman suuren, valtavana määränä esiintyessään, ole määrä peloittaa, ellei sen ole määrä mieltämme hämmentää, kun pyrimme tutkimaan sen yksityiskohtia, niin sen täytyy solmia luonnoton, näennäisesti mahdoton liitto yhtymällä miellyttävään. Mutta koska tuomiokirkon aiheuttama vaikutelma on lausuttavissa ainoastaan siten, että ajattelemme nuo kaksi yhteensoveltumatonta ominaisuutta toisiinsa liittyneinä, niin huomaamme jo tästä, kuinka korkeassa arvossa meidän tulee pitää tätä vanhaa muistomerkkiä, ja alamme vakaasti kuvailla, kuinka niin ristiriitaiset ainekset ovat voineet rauhallisesti toisiansa läpäistä ja toisiinsa liittyä.

Ennen kaikkea tarkastelemme, toistaiseksi torneja ajattelematta, yksinomaan julkisivua, joka pystyynnostettuna pitkulaisena nelikulmiona vaikuttaa voimallisesti katsojaan. Jos lähestymme sitä hämärissä, kuutamossa, tähtikirkkaassa yössä, jolloin osat käyvät epäselvemmiksi ja lopulta häipyvät, niin näemme ainoastaan suunnattoman seinän, jonka korkeus on miellyttävässä suhteessa sen leveyteen. Jos katselemme sitä päivän aikaan ja jätämme henkisen ponnistuksen nojalla yksityiskohdat huomioonottamatta, niin havaitsemme sen rakennuksen etupuoleksi, joka ei ainoastaan sulje sisäsuojia, vaan peittää paljon syrjässäolevaakin. Tuon suunnattoman pinnan aukot viittaavat sisäisiin vaatielmiin, ja niiden nojalla voimme sen heti jakaa yhdeksään kenttään. Ensinnä pistää silmiimme iso keskiovi, joka suuntautuu kohti kirkon laivaa. Sen molemmin puolin sijaitsevat pienemmät ovet kuuluvat ristikäytäviin. Pääoven yläpuolella katseemme kohtaa pyöröikkunan, jonka tehtävänä on levittää kirkkoon ja sen holviin aavistuttelevaa valoa. Sivuilla näkyy kaksi isoa, luotisuoraa, pitkulaisen-nelikulmaista aukkoa, jotka ovat keskimmäisen melkoisena vastakohtana ja näyttävät kuuluvan korkealle kohoavien tornien pohjaan. Kolmannessa kerroksessa on vieretysten kolme aukkoa, jotka palvelevat kellotapulia ja muita kirkollisia tarkoituksia. Ylinnä näkyy koko pintaa vaakasuorasti rajoittavan korureunuksen asemesta parvekkeen kaide. Kuvailtuja yhdeksää pintatasoa tukemassa, rajoittamassa ja kolmeen suureen pystysuoraan osastoon jakamassa on neljä maasta kohoavaa pilaria.

Koko ainemäärä, jonka korkeus on kieltämättä kauniissa suhteessa leveyteen, saa näiden pylväiden, niiden välisten solakkain jakopintojen nojalla yksityiskohdissaan jonkinlaista tasasuhtaista keveyttä.

Mutta jos edelleenkin noudatamme abstraktiotamme, ajattelemme tämän suunnattoman seinän tukipilareinensa vailla koristeita, lisäksi asiaankuuluvat aukot, mutta nekin vain mikäli ovat välttämättömät, jos myönnämme näiden pääosastojen väliset suhteet hyviksi, niin kokonaisuus tosin ilmenee vakavana ja arvokkaana, mutta yhä vielä kiusallisen ilottomana ja koruttoman epätaiteellisena. Taideteos, jonka kokonaisuus käsitetään suurina, yksinkertaisina, sopusointuisina osina, tosin luo jalon ja arvokkaan vaikutelman, mutta varsinainen miellyttävyyden synnyttämä nautinto on mahdollinen ainoastaan kaikkien kehitettyjen yksityiskohtien toisiinsa sointuessa.

Mutta juuri siinä suhteessa meitä tyydyttyäkin mitä suurimmassa määrässä nyt katselemamme rakennus, koska näemme kaikkien koristeiden täysin sopivan siihen osaan, jota kaunistavat; he ovat alistetut sen alle, näyttävät johtuvan siitä. Sellainen moninaisuus aiheuttaa aina suurta mielihyvää, koska se pohjautuu asianmukaisuuteen ja senvuoksi samalla herättää yhtenäisyyden tuntoa, ja ainoastaan siinä tapauksessa ylistetään suoritusta taiteelliseksi huippusaavutukseksi.

Sellaisin keinoin piti nyt lujan muurin, läpäisemättömän seinän, jonka oli vielä lisäksi esiintyminen kahden taivasta tavoittelevan tornin perustana, tosin ilmetä katseelle itsessään lepäävänä, sinänsä täydellisenä, mutta samalla myöskin kevyenä ja sirona ja, joskin lukemattomin aukoin, luoda järkkymättömän lujuuden vaikutelma.

Tämä ongelma on ratkaistu mitä onnekkaimmin. Muurin aukoissa, sen järeissä kohdissa, pylväissä, kaikessa ilmenee erikoinen, omasta omituisesta tarkoituksesta aiheutuva luonne, joka leviää asteittaisesti alempiinkin osastoihin, joten kaikki on asiaankuuluvalla tavalla koristettu, suuret samoinkuin pienetkin kaunisteet ovat oikeassa paikassaan, voivat tulla helposti havaituiksi ja miellyttävyys siten esiintyy suunnattoman suureen liittyvänä. Ajateltakoon vain järeään seinämuuriin perspektiivisesti uppoutuvia ovia, joiden pilarit ja suippokaaret ovat loppumattomiin asti koristellut, ikkunaa ja sen ympyrämuodosta aiheutuvaa taiteellista ruusua, sen kehysten sivukuvaa sekä pystysuorien osastojen solakoita pylväitä, kuvailtakoon mielessä asteittain väistyvät, solakkain, samoin korkeuteen pyrkiväin, pyhäinkuvien katosmaisiksi suojusteiksi suunniteltujen suipporakennelmain myötä kohoavat pilarit, ja kuinka vihdoin jokainen uurre, jokainen pääte näyttää kukannupulta ja lehtisarjalta tai joltakin muulta kiveen muovatulta luonnonmuodolta. Vertailtakoon rakennusta, ellei sitä itseänsä, niin ainakin sen kokonais- ja osakuvia, lausumiini niiden arvostelemiseksi ja havainnollistamiseksi. Ne voivat tuntua monestakin liioitelluilta, ja tarvitsinpa minäkin, joka ensi silmäyksellä tähän teokseen ihastuin, pitkiä aikoja, ennenkuin sen arvoon tyystin perehdyin.