Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

Ken muistaa Ranskan valtakunnan silloisen tilan ja tuntee sen tarkoin ja yksityiskohtaisesti myöhempien esitysten nojalla, voi helposti kuvailla mielessään, kuinka silloisessa puolittain ranskalaisessa Elsassissa puhuttiin kuninkaasta ja ministereistä, hovista ja suosikeista. Minun oppimishalulleni ne olivat uusia ja nenäkkyydelleni ja nuorekkaalle itsekylläisyydelleni erittäin tervetulleita seikkoja; minä otin kaikki tarkoin huomioon, merkitsin uutterasti muistiin ja näen nyt siitä vähästä, mikä on jäänyt jäljelle, että sellaiset tiedot, olkoonpa, että ne on hetkenänsä sepitetty vain tarinain ja epäluotettavien yleisten huhujen nojalla, kuitenkin saavat myöhemmin eräänlaista arvoa, koska niitä käyttäen voi vertailla vihdoin ilmitulleita salaisia asioita jo silloin havaittuihin ja julkisiin, aikalaisten oikein tai väärin arvostelemaa jälkimaailman vakaumuksiin.

Silmiinpistävänä ja meidän kadunkulkijain joka päivä nähtävänä oli kaupungin kaunistamista koskeva suunnitelma, jonka suorittaminen alkoi mitä omituisimmalla tavalla muuttua piirroksista todellisuudeksi. Intendentti Gayot oli ottanut muovatakseen uudestaan Strassburgin mutkikkaat ja epätasaiset kadut ja perustaakseen tarkasti säännöllisen, melkoisen, kauniin kaupungin. Eräs pariisilainen rakentaja, Blondel, piirusti sitten ehdotelman, jonka mukaan sataneljäkymmentä talonomistajaa voitti alaa, kahdeksankymmentä menetti ja muut jäivät entiseen oloonsa. Tämän hyväksytyn, mutta kerrallaan suoritettavaksi mahdottoman suunnitelman piti nyt ajan mittaan kehittyä täydelliseksi kaupungin sillävälin sangen omituisesti häilyessä muodon ja muodottomuuden välillä. Jos näet oli esim. suoritettava sisäänpäin kaartuva kadun sivu, niin ensimmäinen rakentamishaluinen eteni määrättyyn rajaan saakka, samoin saattoi tehdä hänen lähin naapurinsa, mutta yhtä hyvin vasta kolmas, neljäs, joten taka-alalle jääneiden talojen edustalle muodostui mitä mauttomimpia esipiha-aukeamia. Väkivaltaisesti ei tahdottu menetellä, mutta pakkoa käyttämättä ei olisi päästy ollenkaan eteenpäin; senvuoksi ei kukaan saanut kerran tuomitussa talossaan korjata tai järjestää mitään, mikä koski katua. Kaikki nämä omituiset satunnaiset mauttomuudet tarjosivat meille vaelteleville tyhjäntoimittajille mitä tervetulleinta aihetta viljellä ivaamme, esittää Behrischin tapaan suunnitelman toteuttamisen jouduttamista koskevia ehdotelmia epäillen aina koko asian mahdollisuutta, vaikka monen uutena kohoavan kauniin rakennuksen olisi pitänyt saada meidät toisiin ajatuksiin. En tiedä sanoa, missä määrin pitkä aika on edistänyt mainittua aietta.

Eräs toinen asia, josta Strassburgin protestantit mielellään keskustelivat, oli jesuiittain karkoittaminen; Nämä hengelliset isät olivat kaupungin ranskalaisten haltuun jouduttua hekin saapuneet ja anoneet asuinpaikkaa. Pian he kumminkin levittäytyivät ja rakensivat upean kollegion, joka sijaitsee niin lähellä tuomiokirkkoa, että kolmasosaan julkipuolta peittyy kirkon taka-osan taakse. Siitä piti tulla täydellinen neliö, ja keskelle oli suunniteltu puutarha; kolmelta taholtansa se oli ehtinyt valmistua. Se on kivirakennus, vankka, kuten kaikki näiden isien rakennukset. Protestanttien ahdistaminen, ellei suorastaan hätyyttäminenkin, kuului seuran ohjelmaan, koska omaksuttuna velvollisuutena oli vanhan uskonnon saattaminen koko laajuudessaan entisellensä. Heidän kukistumisensa herätti senvuoksi mitä suurinta tyytyväisyyttä vastapuolueessa, ja vienoin mielihyvin nähtiin heidän myyvän viininsä, toimittavan pois kirjansa ja rakennuksen joutuvan erään toisen, kenties vähemmän toimeliaan veljeskunnan haltuun. Ihmiset ovat ylen onnelliset vapautuessaan vastustajasta tai pelkästä kaitsijastakin, ja lauman mieleen ei johdu, että se vartijakoiran puutteessa on vaarassa joutua suden suuhun.

Koska jokaisella kaupungilla täytyy olla murhenäytelmänsä, jota lapset ja lastenlapset kauhistuvat, niin Strassburgissa muisteltiin usein onnetonta preetoria Klingliniä, joka maallisen onnen korkeimmalle asteelle kohottuansa, melkein rajoittamatta kaupunkia ja maata hallittuansa ja nautittuansa kaikkea, mitä varallisuus, sääty ja vaikutusvalta suinkin voivat suoda, oli vihdoin menettänyt hovin suosion, haastettu vastaamaan kaikesta siitä, minkä oli aikaisemmin sallittu tapahtua, vieläpä heitetty vankeuteenkin, missä hän, kahdeksannellakymmenellä, oli kuollut epäiltävän kuoleman.

Tätä ja muita tarinoita osasi Ludwiginritari, pöytäkumppanimme, kiihkeästi ja eloisasti kertoa, ja minä liityin senvuoksi kävelyretkillä oltaessa mielelläni hänen seuraansa toisten sitävastoin sellaisia kehoituksia väistellessä ja jättäessä minut yksin hänen seuraansa. Koska minä uusia tuttavuuksia solmiossani ensimmälti en paljoakaan ajatellut enemmän henkilöitä kuin heidän minuun aiheuttamaansa vaikutustakaan, niin tulin vasta vähitellen huomaamaan, että hänen kertomuksensa ja arvostelmansa minua pikemmin huolestuttivat ja hämmensivät kuin opettivat ja kirkastivat. Minä en tietänyt, mitä piti hänestä ajatella, vaikka arvoitus olisikin ollut helposti ratkaistavissa. Hän kuului niiden monien joukkoon, joille elämä ei suo mitään tuloksia ja jotka senvuoksi ahertavat ahertamistaan sen yksityiskohdissa. Onnettomuudeksi ilmeni hänessä samalla nimenomainen halu, jopa himokin mietiskelemiseen, vaikka hän ei kyennytkään kunnolliseen ajatteluun, ja sellaisiin henkilöihin piintyy helposti jokin käsitys, jota sopii pitää mielisairautena. Hänkin palasi yhä uudelleen sellaiseen päähäniskeytymään käyden siten ajan pitkään ylen rasittavaksi. Hänellä näet oli tapana katkerasti valittaa muistinsa rappeutumista, varsinkin lähimpiin tapahtumiin nähden, ja väittää, omituista päätelmäsarjaa noudattaen, että kaikki hyveet johtuivat hyvästä muistista, kaikki paheet sitävastoin muistamattomuudesta. Hän osasi erittäin terävästi puolustaa tätä oppiansa, ja oikeastaanhan käykin väittäminen mitä tahansa, jos rohkenee käytellä sanoja ihan epämääräisesti, milloin avarammassa, milloin suppeammassa, lähemmässä tai etäisemmässä samankaltaisessa merkityksessä.

Ensimmäisinä kertoina tosin oli huvittavaa kuunnella häntä, olipa hänen sanatulvansa kerrassaan ihmeteltäväkin. Luuli olevansa kuulemassa puhetaidollista sofistia, joka osaa leikin ja harjoituksen vuoksi luoda toden häivää kaikkein eriskummallisimpiinkin asioihin. Tämä ensimmäinen vaikutelma valitettavasti aivan pian tylsyi, sillä mies johtui jokaisen keskustelun lopulla samaan aiheeseen, menettelinpä miten tahansa. Hän ei ollut pysähdytettävissä vanhempiin tapahtumiin, vaikka ne olivatkin hänelle mielenkiintoiset ja vaikka hän ne tunsi pienimpiä yksityiskohtia myöten. Vähäisinkin seikka tempasi hänet usein maailmanhistoriallisesta kertomuksesta työntäen hänet vihamielisen mieliajatuksensa luo.

Eräs ehtoopäiväinen kävelyretkemme oli siinä suhteessa erittäin onneton; kertomus siitä korvatkoon tässä samanlaisia tapauksia, jotka voisivat lukijaa väsyttää, jopa kenties suorastaan huolestumaakin.

Kaupungin halki kulkiessamme me kohtasimme iäkkään kerjäläiseukon, joka hellittämättömillä pyynnöillään häiritsi hänen kertomustansa. — Korjaa luusi, vanha noita! virkkoi hän kulkien ohi. Eukko huusi hänen jälkeensä tunnetun lausuman, vain hieman muutettuna, koska hän hyvin huomasi, että tuo epäystävällinen mies itsekin oli vanha: »Ellette tahtonut tulla vanhaksi, niin teidän olisi pitänyt antaa hirttää itsenne nuorena!» Kumppanini käännähti kiireesti, ja minä pelkäsin kohtausta. — Antaa hirttää itseni, huudahti hän, hirtättää itseni! Ei, se ei olisi käynyt päinsä, siihen minä olin liian kelpo mies; mutta hirttäytyä, hirttää itseni, se on totta, se minun olisi pitänyt tehdä; panos ruutia minun olisi pitänyt uhrata itseeni, jotten olisi joutunut kokemaan, etten ole senkään veroinen. Eukko seisoi ikäänkuin kivettyneenä, mutta toinen jatkoi: Sinä olet lausunut suuren totuuden, noitaemo, ja koska sinua ei ole vielä hukutettu tai poltettu, niin sinun tulee saada palkinto lauselmastasi. Samalla hän ojensi eukolle rahan, jota ei yleensä hevillä kerjäläiselle luovuteta.

Me olimme kulkeneet ensimmäisen Reininsillan yli, lähdimme ravintolaan, johon ajattelimme poiketa, ja minä yritin johtaa hänet takaisin edelliseen keskusteluun, kun miellyttävällä polulla arvaamattamme asteli meitä vastaan erittäin sievä tyttö, jäi seisomaan eteemme, kumarsi somasti ja huudahti: »Kas, kas, herra kapteeni, minne matka?» ja mitä muuta sellaisissa tapauksissa yleensä sanotaan. — Mademoiselle, virkkoi hän hieman hämillään, en tiedä… »Mitä?» huudahti tyttö soman ihmetyksen vallassa, »unohdatteko niin pian ystävänne?» Sana »unohdatteko» sai hänet harmistumaan, hän pudisti päätänsä ja vastasi sangen jurosti: Todellakaan, mademoiselle, en tiedä, mistä on kysymys! — Nyt virkkoi tyttö hieman leikkisästi, mutta sentään erittäin hillitysti: »Varokaa, herra kapteeni, minäkin voin olla kerran teitä tuntematta!» Samassa hän riensi ohitsemme,, nopeasti astellen, taakseen katsomatta. Yht’äkkiä| matkatoverini iski molemmin nyrkein kiivaasti; otsaansa: Minua aasia, huudahti hän, minua vanhaa aasia! Siinä nyt näette, olenko oikeassa vai enkö. Sitten hän alkoi erittäin kiihkeästi esittää tavallisia puheitansa ja arvelujansa, joita tämä tapaus yhä vahvisti. Minä en voi enkä huolikaan toistaa sitä tuimaa syytöspuhetta, jonka hän itseensä kohdisti. Lopuksi hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi: Minä kutsun teidät todistajaksi! Muistatteko kulmakaupan myyjättären, joka ei ole nuori enempää kuin kauniskaan? Minä tervehdin häntä aina kohdatessamme ja lausun hänelle toisinaan pari ystävällistä sanaa, vaikka onkin jo kolmekymmentä vuotta siitä, kun hän oli minulle suopea. Mutta nyt, siitä ei ole neljää viikkoa, sen vannon, tämä tyttö osoittautui minulle hyväntahtoisemmaksi kuin kohtuullista on, ja nyt minä en tahdo häntä tuntea, vaan loukkaan häntä hänen kohteliaisuutensa vuoksi! Enkö ole aina sanonut, että kiittämättömyys on suurin pahe ja ettei kukaan ihminen olisi kiittämätön, ellei olisi muistamaton!

Me astuimme ravintolaan, ja ainoastaan etusaleissa maljoja maisteleva, reuhaava joukko ehkäisi ne solvaukset, joita hän syyti itseänsä ja ikäisiänsä vastaan. Hän oli vaitelias, ja minä toivoin hänen jo leppyneen, kun astuimme erääseen yläkerran suojaan, missä tapasimme yksinään käyskelemässä erään nuoren miehen, jota kapteeni tervehti mainiten hänen nimensä. Minä tutustuin häneen mielelläni, sillä vanha veikko oli maininnut hänestä paljon hyvää ja kertonut minulle, että viimeksimainittu oli sotatoimistossa ollen jo monesti, eläkkeenmaksun tyrehtyessä, epäitsekkäästi suorittanut hänelle erittäin hyviä palveluksia. Minä olin iloinen, että keskustelu kääntyi ylimalkaiseksi, ja me tyhjensimme pullon viiniä, jutellen yhä edelleen. Mutta nyt ilmaantui onnettomuudeksi eräs toinen ritarissamme, kuten itsepäisissä henkilöissä ainakin, esiintyvä virhe. Samoinkuin hän yleensä ei kyennyt irtautumaan tuosta päähänpiintymästänsä, samoin hän kiintyi hetkelliseen epämieluiseen vaikutelmaan ja salli samalla tuntojensa hillitsemättä päristä loppuun asti. Hänen viimeksi itsellensä aiheuttama harmi ei ollut vielä häipynyt, ja nyt tuli jälleen lisäksi jotakin uutta, tosin aivan toista lajia. Hän näet ei ollut kauankaan silmäillyt ympärillensä, kun jo huomasi pöydällä kaksi annosta kahvia ja kaksi kuppia, sitäpaitsi lienee hän, joka itse oli aika nautiskelija, keksinyt jonkinlaisen merkin, joka viittasi siihen, ettei nuori mies ollut kaikkea aikaansa viettänyt niin yksinänsä. Ja tuskin oli hänessä ehtinyt herätä ja muuttua todennäköiseksi se otaksuma, että kaunis tyttö oli käynyt täällä vierailemassa, kun tuohon ensimmäiseen harmiin liittyi vielä mitä eriskummallisin mustasukkaisuus saattaen hänet kerrassaan hämmennyksiin.