Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

Valtava hovin ja komeuden virta oli vierinyt ohi jättämättä mieleeni muuta kaipausta kuin Rafael-verhoihin kohdistuvan. Niitä minä olisin mielelläni katsellut joka päivä ja joka hetki, katsellut, kunnioittanut, jopa palvonutkin. Kiihkeät ponnistukseni saivat onneksi aikaan, että useat vaikutusvaltaiset henkilöt asiaan kiintyivät ja verhot riisuttiin ja käärittiin kokoon mahdollisimman myöhään. Me antauduimme nyt jälleen viettämään hiljaista, mukavaa yliopisto- ja seuraelämäämme, ja viimeksimainitun piirissä pysyi aktuaari Salzmann, pöytäpresidenttimme, yleisenä kasvattajana. Hänen älynsä, myöntyväisyytensä, arvokkuutensa, jonka hän aina osasi säilyttää kaiken leikinlaskun, jopa toisinaan pienten suvaitsemiensa liiallisuuksienkin uhalla, tekivät hänet koko seurueelle rakkaaksi ja kalliiksi, ja minä voisin mainita ainoastaan harvoja tapauksia, joissa hän osoitti vakavaa paheksumista tai ryhtyi arvovaltansa nojalla ratkaisemaan pieniä jupakoita ja riitaisuuksia. Minä kiinnyin häneen kuitenkin kaikkein eniten, ja hän puolestaan osoitti samoin olevansa halukas minun kanssani keskustelemaan, koska havaitsi minut toisia monipuolisemmin sivistyneeksi ja arvosteluissani vähemmän yksipuoliseksi. Niinpä minä pidin häntä esikuvanani ulkoasuunkin nähden, jotta hän voi hämilleen joutumatta selittää minut julkisesti seuralaisekseen ja toverikseen. Vaikka näet hänellä olikin vain virka, joka ei näytä suoneen paljoakaan vaikutusvaltaa, hän kuitenkin hoiti sitä tavalla, joka oli hänelle mitä suurimmaksi kunniaksi luettava. Hän oli holhouskollegion aktuaari ja johti kylläkin siellä asioita kuten pysyväinen sihteeri akademiassa. Kun hän nyt hoiti tätä tointa monet vuodet mitä täsmällisimmin, niin ei ollut yhtäkään perhettä, ylimmistä alimpiin asti, joka ei olisi ollut hänelle kiitollisuudenvelassa. Valtion hallinnon koko piirissä voineekaan tuskin kukaan niittää enemmän siunausta tai kirousta kuin henkilö, joka pitää orvoista huolta tai tuhlaa tai sallii tuhlata heidän omaisuuttansa.

Strassburgilaiset ovat intohimoisia kävelijöitä ja siihen heillä lienee täysi syy. Suuntasipa askelensa minne tahansa, aina kohtaa joko luonnollisia tai entisinä ja nykyisinä aikoina tahallisesti suunniteltuja huvipaikkoja, joissa kaikissa on kävijöinä, nauttijoina hilpeätä, hupaista väkeä. Suuren kävelijäin määrän tekivät täällä naishenkilöiden vaihtelevat puvut vieläkin ilahduttavammaksi kuin muilla paikkakunnilla. Porvarillisen keskiluokan tytöt käyttivät vielä ylöskiedottuja, isolla neulalla kiinnitettyjä palmikoita sekä eräänlaista niukkaa vaatepartta, jossa millainen laahuste hyvänsä olisi ollut haittana. Ja miellyttävä seikka oli se, ettei tämä vaatetus noudattanut jyrkkää säätyrajaa, koska oli vielä olemassa eräitä varakkaita, ylhäisiä perheitä, jotka eivät tahtoneet sallia tyttäriensä luopua tästä asusta. Muut käyttivät ranskalaista vaatepartta, ja tämä puolue käännytti joka vuosi joitakuita kannattajiksensa. Salzmannilla oli paljon tuttavia ja vapaa pääsy kaikkialle, mikä oli erittäin mieluisaa hänen seuralaisellensa, varsinkin kesällä, koska kaikkialta puutarhoista, läheltä ja kaukaa, löytyi hyvä vastaanotto, hyvä seura ja hyvät virvokkeet ja useasti kutsuttiin viettämään erinäisiä iloisia päiviä. Eräässä sellaisessa tapauksessa minä sain tilaisuuden varsin nopeasti suosittautua eräälle perheelle, jossa vierailin toista kertaa. Meidät oli kutsuttu, ja me saavuimme määrättyyn aikaan. Seura ei ollut suuri, muutamat pelasivat, ja toiset käyskelivät kuten ainakin. Myöhemmin, kun oli lähdettävä aterialle, minä näin talon emännän ja hänen sisarensa keskustelevan vilkkaasti ja, kuten näytti, ilmeisesti neuvottomina. Minä satuin juuri heidät kohtaamaan ja virkoin: Hyvät rouvat, minulla tosin ei ole oikeutta tunkeutua teidän salaisuuksiinne, mutta kenties voin antaa teille hyvän neuvon tai teitä palvellakin. He esittivät nyt minulle kiusallisen tilanteensa: he näet olivat kutsuneet aterialle kaksitoista henkilöä, ja nyt oli eräs sukulainen palannut matkalta ja tulisi siis kolmantenatoista olemaan ikävä memenio mori, joskaan ei itsellensä, niin ainakin muutamille vieraille. — Asia on varsin helposti autettavissa, vastasin minä: sallinettehan, että minä poistun ja pidätän itselleni korvausoikeuden. Arvokkaina ja hienokäytöksisinä henkilöinä he eivät tahtoneet millään muotoa ehdotukseeni suostua, vaan lähettivät etsimään naapuristosta neljättätoista. Minä annoin sen tapahtua, mutta kun sitten näin palvelijan tyhjin toimin palaavan puutarhan portista, pujahdin pois ja vietin iltani hupaisesti Wanzenaun vanhojen lehmusten alla. Luonnollinen seuraus oli, että tämä kieltäymys minulle runsaasti korvattiin.

Eräänlainen yleinen seurallisuus ei ole enää ajateltavissa ilman korttipeliä. Salzmann uudisti rouva Böhmen hyvät opetukset, ja minä olin sitä kuuliaisempi, kun olin tosiaankin oivaltanut, että tämän pienen uhrauksen avulla — jos uhrauksesta sopii tässä puhua — kävi hankkiminen itselleen seuraelämässä monta huvia, jopa suurempaa vapauttakin kuin muuten saisi nauttia. Vanha, unohdettu piquet-peli etsittiin niinmuodoin esille, minä harjoittelin pelaamaan whistiä, järjestin itselleni opintojenohjaajan neuvoja noudattaen pelikukkaron, jonka piti olla joka tapauksessa koskematon, ja nyt minä sain tilaisuutta viettää ystävieni keralla useimmat illat kaikkein parhaissa seurapiireissä. Minuun suhtauduttiin enimmälti hyväntahtoisesti ja suotiin anteeksi monia pieniä säännöttömyyksiä, joista kuitenkin ystäväni tavallisesti minulle huomautti, tosin sangen lempeästi.

Jotta kumminkin saisin vertauskuvallisesti kokea, kuinka tärkeätä on ulkonaisessakin suhteessa sopeutua seuraelämään ja noudattaa sen vaatimuksia, pakotettiin minut sellaiseen, mikä minusta tuntui maailman epämieluisimmalta asialta. Minulla tosin oli erittäin kauniit hiukset, mutta strassburgilainen kähertäjäni vakuutti minulle kohta, että ne oli takaa leikattu aivan liian lyhyiksi ja että hänen oli mahdotonta saada niistä hius-asua, jossa voisin esiintyä, koska säännön mukaan sai olla olemassa vain vähän lyhyitä ja kähäriä otsahiuksia, kaikki muu päälaelta alkaen sitävastoin oli sidottava palmikolle tai hiuspussiin. Niinmuodoin ei hänen mielestään ollut muuta neuvoa kuin suostua valetukkaan, kunnes luonnollinen kasvu olisi jälleen ehtinyt kohentua ajan vaatimusten mukaiseksi. Hän vakuutti minulle, ettei kukaan tulisi koskaan huomaamaan tätä viatonta petosta, jota minä aluksi vakaasti vastustelin, jos voisin heti siihen suostua. Hän piti sanansa, ja minä kävin aina mitä parhaimmin käherretystä ja hyvähiuksisimmasta nuoresta miehestä. Mutta kun minun täytyi varhaisesta aamusta alkaen pysytellä niin koristeltuna ja puuteroituna ja samalla varoa, etten hiostumisen ja kiivaan liikunnon vuoksi kaunistettani ilmaisisi, niin tämä pakko tosiaankin vaikutti osaltansa paljon siihen, että minä käyttäydyin toistaiseksi rauhallisemmin ja säädyllisemmin, totuin käymään hattu kainalossa ja siis myöskin solkikenkiin ja silkkisukkiin puettuna; kumminkaan en voinut olla käyttämättä iholla hienoja nahkasukkia Reinin hyttysten varalta, jotka kauniina sunnuntai-iltoina leviävät yli niittyjen ja puutarhojen. Kun siis minun näissä oloissa täytyi pidättyä kiivaasta ruumiillisesta liikunnosta, niin keskustelumme kehittyivät yhä vilkkaammiksi ja kiihkeämmiksi, olivatpa kaikkein mielenkiintoisimmatkin, mihin olin siihen saakka milloinkaan ottanut osaa.

Tuntemis- ja ajattelemistapani teki minulle aivan helpoksi sallia jokaisen olla mitä oli, vieläpä mitä tahtoikin olla, ja niin hankki raikas, nuorekas, avoin mieleni, joka melkeinpä ensi kertaa avautui täyteen kukkaansa, minulle erittäin paljon ystäviä ja kannattajia. Pöytäseuramme lisääntyi suunnilleen kaksikymmentä henkilöä käsittäväksi, ja koska Salzmannimme yhä edelleenkin käytti totunnaista menetelmäänsä, niin kaikki pysyi vanhalla tolallansa, muuttuipa keskustelu melkein säädyllisemmäksikin, koska jokaisen nyt oli varottava useampia henkilöitä. Uusien tulokkaiden joukossa oli eräs mies, joka erikoisesti herätti mielenkiintoani; hänen nimensä oli Jung ja hän on sittemmin tullut tunnetuksi Stilling-nimisenä. Vanhanaikaisesta vaateparresta huolimatta hänen olemuksessaan oli eräänlaisen karkeuden ohella jotakin aranherkkää. Hiuspussiperuukki ei rumentanut hänen huomattavia ja miellyttäviä kasvojansa. Hänen äänensä oli vieno, olematta silti pehmeä ja heikko, kaikuipa se sointuisena ja voimakkaanakin, kun hän sattui innostumaan, mikä tapahtui erittäin helposti. Oppiessaan hänet lähemmin tuntemaan löysi hänestä tervettä järkeä, joka lepäsi tuntehikkaan mielen perustalla ja senvuoksi salli kiintymysten ja intohimojen määrätä itseänsä, ja samalta tunteikkaalta pohjalta kehittyi myös mahdollisimman puhtaana hyvään, toteen ja oikeaan suuntautuva intomieli. Tämän miehen elämän juoksu näet oli ollut erittäin mutkaton, mutta siitä huolimatta täynnä tapahtumia ja monenlaista toimintaa. Hänen tarmonsa ytimenä oli horjumaton usko Jumalaan ja siitä välittömästi koituvaan apuun, jonka hän arveli ilmeisesti näyttäytyvän todeksi lakkaamattomassa huolenpidossa ja varmassa pelastumisessa kaikesta hädästä, kaikesta onnettomuudesta. Jung oli eläessään kokenut sellaista usein, tapahtumat olivat äskeisimpinäkin aikoina, hänen Strassburgissa ollessaan, useasti uusiutuneet, joten hän erittäin ilomielisenä vietti tosin kohtuullista, mutta kuitenkin huoletonta elämää ja harrasti mitä vakavimmin opintojansa, joskaan ei voinut varmaan tietää, kuinka tulisi toimeen seuraavana neljännesvuotena. Nuoruudessaan, ollessaan sydenpolttajaksi rupeamassa, hän ryhtyi räätälinammettiin ja opiskeltuansa siinä ohella omin päin korkeampia asioita hän opinhaluista luontoansa noudattaen hankki itselleen koulumestarintoimen. Tämä yritys epäonnistui, ja hän palasi ammattiinsa, josta hänet kuitenkin kerta toisensa perästä houkuteltiin poikkeamaan, koska jokainen helposti häneen luotti ja kiintyi, ja lopulta hän otti jälleen vastaan kotiopettajantoimen. Syvällisimmästä ja varsinaisimmasta sivistyksestänsä hän kuitenkin oli kiitollisuudenvelassa sille laajalle-levinneelle ihmislajille, joka etsi autuutta omin neuvoin ja Raamattua ja hyväätarkoittavia teoksia lukien, jotka toinen toistansa neuvoen ja toinen toisellensa asioitansa uskoen tavoittelivat mielenylennystä ja saavuttivat siten sivistystason, jonka täytyi herättää ihailua. Kun näet heissä aina ilmenevä ja heidän yhteiskunnallista elämäänsä kannattava harrastus lepäsi mitä yksinkertaisimmalla siveyden, hyväntahtoisuuden ja hyväntekeväisyyden pohjalla, ja ne poikkeukset, joita niin rajoitetuissa oloissa elävien henkilöiden keskuudessa voi sattua, ovat merkitykseltänsä mitättömät, joten heidän omatuntonsa säilyi enimmälti puhtaana ja heidän henkensä yleensä kirkkaana, niin ei syntynyt mitään keinotekoista, vaan todellakin luonnollinen kulttuuri, joka oli toisia parempi vielä sikäli, että soveltui kaikille ikäkausille ja säädyille ja oli luonnostansa yleisesti seurallinen, minkä vuoksi nämä henkilöt olivat tosiaankin kaunopuheiset omassa olokehässänsä ja kykenivät soveliaasti ja miellyttävästi ilmaisemaan kaikkia sydämenasioita, sekä kaikkein arimpia että kaikkein karuimpia koskevat ajatuksensa. Niin oli nyt kelpo Junginkin laita. Muutamien harvojen, joskaan ei nimenomaan samanmielisten, niin ainakin sellaisten henkilöiden joukossa, jotka eivät selittäneet hänen ajatustapaansa vierovansa, hän esiintyi puheliaana, vieläpä kaunopuheisena; varsinkin elämänvaiheitansa hän kertoi mitä miellyttävimmällä tavalla ja osasi saada kuulijan selvästi ja eloisasti kuvailemaan mieleensä kaikkia olotiloja. Minä yllytin häntä esittämään niitä kirjallisesti, ja hän lupasi. Mutta koska hän ilmaisutavaltansa muistutti unissakävijää, jolle ei saa huutaa, jos ei mieli nähdä hänen syöksyvän alas korkeudestansa, vienoa virtaa, jolle ei saa asettaa mitään estettä, ellei mieli kuulla sen pauhaavan, niin hänen täytyi useasti tuntea olonsa suuressa seurassa epämieluisaksi. Hänen uskonsa ei sietänyt mitään epäilystä eikä hänen vakaumuksensa minkäänlaista pilkkaa. Ja jos hän ystävällisesti keskusteltaessa olikin ehtymätön, niin hän sitävastoin kerrassaan tyrehtyi kohdatessaan vastustusta. Sellaisissa tapauksissa minä tavallisesti autoin häntä seikasta selviytymään, ja hän palkitsi minut osoittamalla vilpitöntä kiintymystä.

Koska hänen luonnonlaatunsa ei suinkaan ollut mikään vieras asia, kun olin jo oppinut sen ystävissäni ja ystävättärissäni tyystin tuntemaan, ja koska se luontevuudessaan ja koruttomuudessaan minua yleensä miellyttikin, niin hän tuli ehdottomasti parhaiten toimeen minun kanssani. Hänen henkensä suunta oli minulle mieluisa, ja minä jätin rauhaan hänen ihmeuskonsa, joka hänelle hyvin sopi. Salzmannkin kohteli häntä säästäen; sanon säästäen, koska Salzmannin täytyi luonteensa, olemuksensa, ikänsä ja olotilansa nojalla kuulua järkeviin tai paremmin sanoen ymmärtäväisiin kristittyihin ja pitää heidän puoltansa ja koska heidän uskontonsa oikeastaan perustui luonteen nuhteettomuuteen ja miehekkääseen itsenäisyyteen, joten he eivät mielellään puuttuneet sellaisiin tuntoihin, jotka olisivat helposti voineet johtaa heidät hämärille, haaveellisille aloille, jopa kenties pilkkopimeäänkin. Tämäkin ryhmä oli kunnioitettava ja lukuisa; kaikki kunnialliset, kelpo ihmiset ymmärsivät toisiansa ja noudattivat samoja vakaumuksia sekä samaa elämänsuuntaa.

Lerse, hänkin pöytäkumppanimme, kuului myös tähän ryhmään: täysin oikeamielinen ja rajoitettua onnenosaansa kohtuullisesti ja tarkasti käyttelevä nuori mies. Minä en ole milloinkaan nähnyt ylioppilaan järjestävän elämäänsä ja kulutustansa niin niukaksi. Hän esiintyi kaikkein siisteimpänä ja kuitenkin aina samoissa vaatteissa; hän näet käsitteli vaatevarastoansa mitä varovaisimmin, piti ympäristönsä puhtaana ja asetti jokapäiväisessä elämässä aina samanlaisia vaatimuksia. Ei sattunut koskaan, että hän olisi johonkin nojannut tai laskenut kyynäspäitänsä pöydälle; hän ei milloinkaan unohtanut merkitä lautasliinaansa, ja palvelijalle oli aina onnettomuudeksi, elleivät tuolit sattuneet olemaan täysin puhtaat. Kaikesta tästä huolimatta hänen ulkonainen olemuksensa ei ollut vähimmässäkään määrässä jäykkä. Hän puhui avomielisesti, varmasti ja kuivan vilkkaasti, ja kevyt ironinen leikinlasku soveltui hänelle varsin hyvin. Hän oli hyvärakenteinen, solakka ja verrattain kookas, hänen kasvonsa olivat rokonarpiset ja vähäpätöiset, hänen pienet siniset silmänsä kirkkaat ja läpitunkevat. Sen lisäksi, että hänellä oli aihetta monella muotoa opettaa meitä hyville tavoille, me pidimme häntä vielä miekkailumestarinammekin; hän näet käytteli säilää erittäin taitavasti. ja häntä näytti huvittavan harjoittaa meidän kanssamme tuota ammattia aina turhantarkkuuteen asti. Me hyödyimmekin hänestä toisinaan ja saimme olla hänelle kiitolliset monesta seurallisesta hetkestä, jonka hänen neuvostansa vietimme hyvää ruumiinliikuntoa harjoittaen.

Kaikkien näiden ominaisuuksiensa nojalla Lerse soveltui erinomaisesti toimimaan ero- ja kilpailutuomarina kaikissa pienissä ja suurissa kahakoissa, joita piirissämme sattui, joskin vain harvoin, ja joita Salzmann ei kyennyt isällisellä tavallansa tyynnyttämään. Ilman ulkonaisia muotoja, jotka aiheuttavat yliopistoissa paljon onnettomuutta, me muodostimme olosuhteiden ja hyvän tahdon luoman seuran, jota moni muu tosin saattoi tilapäisesti hipoa voimatta kumminkaan siihen tunkeutua. Sisäisten ikävyyksien arvostelemisessa Lerse aina osoitti mitä suurinta puolueettomuutta, ja ellei kiistaa enää voitu sovittaa sanoin ja selityksin, niin hän osasi mitä kunniallisimmalla tavalla ohjata asian niin, että edellytettävä hyvitys muodostui vaarattomaksi. Siihen tehtävään ei tosiaankaan kukaan voinut olla häntä soveliaampi; hänellä olikin tapana usein sanoa, että koska taivas ei ollut häntä määrännyt sodan enempää kuin lemmenkään sankariksi, niin hän tahtoi romaanikuviona ja miekkamiehenä tyytyä näyttelemään todistajan osaa. Kun hänessä ei milloinkaan tapahtunut vähintäkään ikävää muutosta ja kun hänet voitiin katsoa oikeaksi hyvän ja pysyväisen mielenlaadun esikuvaksi, niin hänen kuvansa painui rakastettavana syvälle mieleeni, ja kun kirjoitin Götz von Berlichingin, tunsin olevan aihetta pystyttää muistomerkki ystävyydellemme ja antaa kelpo miehelle, joka osaa arvokkaalla tavalla alistua toisen johdettavaksi, Frans Lersen nimi.

Hänen siten alinomaa osatessaan kuivan leikilliseen tapaansa meille muistuttaa, mitä olemme velkaa itsellemme ja toisille ja kuinka on asiat järjestettävä, jotta voi mahdollisimman kauan elää sovussa ja rauhassa ihmisten kanssa olemalla aina hieman varuillansa, minä puolestani sain sisäisesti ja ulkonaisesti taistella ihan toisenlaisten olosuhteiden ja vastustajien voittamiseksi, koska näet kamppailin itseäni, olevaisia oloja, jopa elementtejäkin vastaan. Terveydentilani oli sikäli hyvä, että se riittävästi tuki minua kaikissa haluamissani ja velvollisuuksiini kuuluvissa tehtävissä; jäljelle oli jäänyt ainoastaan eräänlainen liikaherkkyys, joka toisinaan järkytti tasapainoani. Voimakkaat äänet olivat minulle vastenmieliset, sairaalloiset oliot herättivät minussa inhoa ja kammoa. Mutta erikoisesti minua vaivasi pyörrytys, jonka valtaan jouduin aina silmäillessäni alas korkeudesta. Kaikkia näitä puutoksia minä yritin korjata, vieläpä hieman kiivaastikin, koska en tahtonut hukata aikaa. Iltasoiton aikana minä astelin monien rumpujen vierellä, joiden valtavat pärrytykset ja lyönnit olivat saada sydämen povessani pakahtumaan. Minä nousin ihan yksin tuomiokirkontornin huippuun ja istuin niinsanotussa kaulassa, nastan eli kruunun — miten sitä nimitettäneenkään — alla, kenties puolisen tuntia, kunnes uskalsin jälleen astua ulkoilmaan, missä tuskin neliökyynärän kokoisella tasanteella seisoen, voimatta juuri pidellä mistään kiinni, näkee edessänsä loppumattomiin leviävän maan, lähimmän ympäristön ja kirkon koristeiden peittäessä kaikki, minkä päällä ja yläpuolella seisoo. Tuntuu kerrassaan siltä, kuin kohoisi ilmapallossa korkeuksiin. Näitä pelon ja tuskan tiloja minä uudistin, kunnes vaikutelma kävi minulle ihan yhdentekeväksi, ja myöhemmin, vuoristoretkilläni ja geologisissa tutkimuksissa, suurilla rakennuksilla, missä juoksin kilpaa rakennusmiesten kanssa vapainalepääviä niskahirsiä ja katonreunaa pitkin, vieläpä Roomassakin, missä on suoritettava juuri sellaisia uhkayrityksiä, jos tahtoo lähemmin perehtyä huomattaviin taideteoksiin, minulla oli noista alkuharjoituksista suurta hyötyä. Anatomia oli sekin minulle kaksin verroin arvokas sen vuoksi, että se opetti minua sietämään inhoittavimpiakin näkyjä samalla tyydyttäen tiedonhaluani. Niinpä kävinkin kuulemassa vanhemman tohtori Ehrmannin kliinillisiä sekä hänen poikansa pitämiä lapsenpäästöopillisia luentoja aikoen samalla kertaa oppia tuntemaan kaikki olotilat ja vapautua kaikesta inhoittavien olioiden aiheuttamasta arkailusta. Minä pääsin tosiaankin niin pitkälle, ettei mikään sellainen seikka voinut milloinkaan saada minua menettämään malttiani. Mutta minä en kokenut terästää itseäni ainoastaan näitä aistimusvaikutelmia vaan myöskin mielikuvituksen ahdistuksia kestämään. Niinpä osasinkin muuttaa itselleni yhtä yhdentekeviksi pimeiden kirkkomaiden aavistuttelevat ja kammottavat vaikutelmat, ja siinäkin suhteessa edistyin niin pitkälle, että päivä ja yö ja jokainen olopaikka oli minulle samantekevä, vieläpä siinä määrin, että kun minussa myöhempinä aikoina heräsi halu päästä kerran jälleen kokemaan sellaisessa ympäristössä nuoruuden miellyttäviä pelon väristyksiä, voin tuskin missään määrin niitä pakottaa syntymään, vaikka käyttelin apunani mitä eriskummallisimpia ja kaameimpia mielikuvia.

Tätä pyrkimystäni päästä vapautumaan ylen vakavan ja valtaavan painostuksesta, joka edelleenkin minussa vallitsi ilmeten minulle milloin voimana, milloin heikkoutena, auttoi nimenomaisesti se vapaa, seurallinen, liikunnollinen elämäntapa, joka yhä enemmän veti minua puoleensa, johon totuin ja jota vihdoin opin täysin vapaasti nauttimaan. Maailmassa eläjän ei ole vaikea havaita, että ihminen tuntee itsensä vapaimmaksi ja täydellisimmin puutoksistansa irtautuneeksi ajatellessaan toisten vikapaikkoja ja miellyttävästi niitä soimaillessaan. Meissä herää jo melkoisen miellyttävä tunto, kun moittein ja pahoin puhein asetumme kaltaisiamme korkeammalle, ja niinpä harrastaakin hyvä seura, kuuluipa siihen harvoja tai lukuisia henkilöitä, mieluimmin juuri sellaista. Mutta verraton on mieluisa omahyväisyytemme, kun ylennämme itsemme korkeampien ja johtavien henkilöiden, ruhtinaiden ja valtiomiesten tuomitsijoiksi, pidämme julkisia laitoksia kömpelöinä ja tarkoitustansa vastaamattomina, otamme huomioon ainoastaan mahdolliset ja todelliset esteet tunnustamatta aikomuksen suurisuuntaisuutta enempää kuin sitä myötävaikutustakaan, jota on kaikissa yrityksissä odotettava ajalta ja olosuhteilta.