Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

Mutta koska siten oma toiminnallisuuteni opintojen piirissä estyi (minussa näet ei ollut mitään taipumusta pelkkään tosiasiallisuuteen, koska tahdoin nähdä kaikki selitettynä ainakin historiallisesti, ellei ymmärryksenomaisesti), niin löysin voimilleni laajemman toimialan, jota käyttelin mitä merkillisimmällä tavalla noudatellen ulkoapäin satunnaisesti minuun istutettua harrastusta.

Useimmat pöytäkumppanini olivat lääketieteen ylioppilaita. Kuten tiedetään, ovat nämä opiskelijoiden joukossa ainoat, jotka oppituntien ulkopuolellakin vilkkaasti keskustelevat tieteestänsä ja ammatistansa. Se johtuu asian luonnosta. Heidän uurastustansa esineet ovat kaikkein aistillisimmat ja samalla kaikkein korkeimmat, yksinkertaisimmat ja monimutkaisimmat. Lääketiede askarruttaa koko ihmistä, koska sen askarruksen esineenä on ihminen kokonaisuudessaan. Kaikki, mitä nuorukainen oppii, viittaa heti tärkeään, tosin vaaralliseen, mutta kuitenkin monella muotoa palkitsevaan käytännölliseen toimintaan. Niinpä hän käykin kiihkein mielin käsiksi siihen, mitä on opittava ja tehtävä, osittain sen vuoksi, että se sinänsä herättää hänessä mielenkiintoa, osittain siitä syystä, että se avaa hänelle ilahduttavat itsenäisyyden ja hyvinvoinnin mahdollisuudet.

Aterialla ollessani minä niinmuodoin kuulin pelkkiä lääketieteellisiä keskusteluja, samoinkuin aikaisemmin hovineuvos Ludwigin luona. Kävely- ja huviretkilläkään ei puhuttu paljoakaan muusta; pöytäkumppalini näet olivat hyvinä tovereina muuttuneet muutenkin seuralaisikseni, ja heihin liittyi alinomaa samanmielisiä ja samaaopiskelevia kaikilta tahoilta. Lääkeopillinen tiedekunta oli yleensäkin sekä opettajien kuuluisuuden että oppilaiden lukumäärän puolesta toisia etevämpi, ja niin vei virta minut mukanansa, sitäkin helpommin, kun minulla oli kaikista näistä asioista vihiä juuri sen verran, että tiedonhaluani voitiin kohta lisätä ja kiihtää. Toisen lukukauden alkaessa minä senvuoksi kävin kuulemassa Spielmannin kemian- ja Lobsteinin anatomianluentoja ja päätin olla oikein ahkera, koska olin merkillisillä esi- tai pikemminkin ylitiedoillani jo hankkinut itselleni jonkinlaista mainetta ja luottamusta seurapiirissämme.

Ei kumminkaan siinä kyllin, että opintoni siten hajaantuivat ja paloittuivat: eräs merkillinen valtiollinen tapahtuma aiheutti yleistä liikettä ja tuotti meille melkoisen sarjan joutopäiviä. Maria Antoinetten, Itävallan arkkiherttuattaren, Ranskan kuningattaren, piti Pariisiin matkatessaan kulkea Strassburgin kautta. Juhlallisuudet, joiden avulla kansalle huomautetaan, että maailmassa on suuria, olivat uutteran valmistelun alaisina, ja minun mieltäni kiinnitti erikoisesti molempien siltojen välissä sijaitsevalle Reinin saarelle pystytetty rakennus, jossa oli määrä ottaa tulija vastaan ja jättää hänet puolisonsa lähettiläiden edelleen kuljetettavaksi. Se ei kohonnut paljon maankamaraa korkeammalle, sen keskellä oli iso sali ja sivuilla kaksi pienempää; sitten seurasi toisia huoneita, jotka ulottuivat vielä hieman taemmaksi; sanalla sanoen: kestäväksi rakennettuna se olisi voinut käydä korkeiden henkilöiden huvimajasta. Erikoisimmin siinä herättivät mielenkiintoani ja saivat minut arvelematta uhraamaan ovenvartijalle uudistuvien käyntieni maksuksi monta hopeakolikkoa ne kudotut verhot, joilla koko rakennuksen sisäpinnat oli peitetty. Siinä minä näin ensi kerran noita Rafaelin alkuluonnosten mukaan kudottuja verhoja, ja tämä näkeminen vaikutti minuun kerrassaan ratkaisevasti, koska tulin tuntemaan suuret määrät oikeata ja täydellistä, joskin vain jäljennettynä. Minä menin ja tulin, tulin ja menin voimatta kyllikseni katsella; kiusasipa minua vielä voimaton pyrkimys, kun näet olisin mielelläni käsittänyt sen, mikä minua erinomaisesti miellytti. Sivusaleja minä pidin erittäin ilahduttavina ja virkistävinä, mutta sitä kamalampi oli minusta iso sali. Sen seinät oli peitetty paljoa suuremmilla, loisteliaammilla, runsaammilla ja suppeiden koristeiden ympäröimillä verhoilla, jotka oli kudottu uudempien ranskalaisten maalausten mukaan.

Tuohon tekotapaan minä kaiketi olisin sentään voinut suostua, koska aistini enempää kuin ajatuksenikaan ei hevin mitään ehdottomasti hylännyt, mutta kuvausten aihe harmitti minua mitä suurimmassa määrässä. Näihin kuviin sisältyi Jasonin, Medean ja Kreusan tarina ja siis mitä onnettomimman avioliiton esimerkki. Valtaistuimen vasemmalla puolella nähtiin mitä julmimman kuoleman kielissä kamppaileva morsian viheliäisten osaaottavien ympäröimänä, oikealla puolella isä kauhistui nähdessään surmatut lapset edessänsä, ja raivotar kiiti sillävälin halki ilmojen lohikäärmevaunuissaan. Jotta julmaan ja inhoittavaan liittyisi vielä mauttomuuskin, nähtiin valtaistuimenselustan kullankirjaellun punaisen sametin takaa oikealta puolelta kiemurtavan esiin taikahärän valkoinen häntä, tultasylkevän hirviön itsensä ja sitä vastaan taisteleva Jasonin peittyessä kokonaan tuon kallisarvoisen verhon taakse.

Nyt heräsivät mielessäni eloon kaikki ne periaatteet, jotka olin Oeserin koulussa omaksunut. Harkitsematta ja taitamattomasti oli jo menetelty, kun oli sijoitettu Kristus ja apostolit häähuoneen sivusaleihin, ja epäilemättä oli kuninkaallinen verhojenvartija pitänyt ohjeenansa vain huoneiden mittasuhteita. Sen minä kuitenkin annoin mielelläni anteeksi, koska siitä oli minulle erittäin suurta etua; isossa salissa tapahtunut erehdys sitävastoin sai minut ihan suunniltani, ja minä kehoitin vilkkaasti ja kiihkeästi kumppaneitani tämän hyvää aistia ja tunnetta loukkaavan rikoksen todistajiksi. — Mitä! huudahdin minä läsnäolijoista huolimatta: onko lupa näin harkitsemattomalla tavalla esittää nuorelle kuningattarelle kenties kaikkein kauheimpain häiden kuva, mitä milloinkaan on vietetty, vieläpä hänen astuessaan ensi kertaa oman maansa rajojen sisäpuolelle! Eikö siis ranskalaisten arkkitehtien, koristetaiteilijain ja verhoilijain joukossa ole yhtäkään henkilöä, joka käsittää, että kuvat esittävät jotakin, että kuvat tehoavat mieleen ja tunteeseen, että ne saavat aikaan vaikutuksia, herättävät aavistuksia! Tuntuuhan kerrassaan siltä, kuin olisi tuolle kauniille ja, kuten kerrotaan, elämänhaluiselle naiselle lähetetty rajalle vastaanottajaksi mitä kammottavin kummitus. — En tiedä, mitä kaikkea vielä sanoin; joka tapauksessa kokivat toverini minua tyynnyttää ja saada lähtemään pois, mahdollisten ikävyyksien välttämiseksi. Sitten he vakuuttivat minulle, ettei ollut kenen hyvänsä asia etsiä kuvista määrättyä merkitystä, sanoivat, ettei ainakaan heidän mieleensä ollut mitään johtunut ja ettei koko Strassburgin ja lähiseutujen väestö, miten lukuisana se saapuisikin, enempää kuin kuningatar itsekään hovikuntinensa voisi milloinkaan joutua sellaisten mielijohteiden valtaan.

Tuon nuoren naishenkilön kauniin ja ylhäisen, yhtä hilpeän kuin arvokkaankin ilmeen minä muistan vielä varsin hyvin. Hän näytti lasivaunuissaan — täysin meidän kaikkien nähtävissämme — tutunomaisesti seuranaistensa kanssa jutellen laskevan leikkiä hänen kulkuettansa vastaan tulvivasta ihmisjoukosta. Illalla me samoilimme kaduilla katselemassa kaikkia juhlavalkein valaistuja rakennuksia, mutta varsinkin tuomiokirkon liekehtivää huippua, jota emme voineet kylliksemme silmäillä.

Kuningatar jatkoi matkaansa, maakansa hajaantui, ja kaupunki oli pian yhtä rauhallinen kuin ennenkin. Ennen kuningattaren saapumista oli varsin järkevästi pidetty huolta siitä, ettei hänen tiellensä ilmaantuisi mitään muodottomia henkilöitä, raajarikkoja ja inhoittavia sairaita. Siitä tehtiin pilaa, ja minä sommittelin pienen ranskankielisen runon vertaillen siinä toisiinsa kahta tulijaa: Kristusta, joka näytti vaeltavan maailmassa erittäinkin sairaiden ja rampojen vuoksi, ja kuningatarta, joka nämä onnettomat luotansa karkoitti. Ystävilleni se kelpasi, mutta eräs ranskalainen, joka oli asuinkumppaninamme, arvosteli kovin armottomasti kieltä ja runomittaa, joskin, kuten näytti, liiankin perusteellisesti. En muista koskaan myöhemmin sepittäneeni ranskankielistä runoa.

Tuskin oli pääkaupungista kaikunut kuningattaren onnellista saapumista koskeva tieto, kun sitä jo seurasi kauhunsanoma: juhlallisen ilotulituksen aikana oli poliisin laiminlyönnin vuoksi eräällä rakennusainesten sulkemalla kadulla tuhoutunut suuri määrä ihmisiä, hevosia ja vaunuja, ja kaupunki oli joutunut hääjuhlallisuuksien aikana surua ja kärsimystä kokemaan. Onnettomuuden suuruutta yritettiin salata sekä nuorelta kuninkaalliselta pariskunnalta että suurelta yleisöltä salaa hautaamalla surmautuneet henkilöt, joten useat perheet saivat varmuuden siitä, että heidänkin omaisensa olivat joutuneet kamalan onnettomuuden uhreiksi, ainoastaan sen nojalla, ettei heitä milloinkaan kuulunut palaaviksi. Minun on tuskin tarpeen mainita, että tämän johdosta kohosivat jälleen eloisina mieleeni nuo juhlasalin kaameat kuvat, sillä jokainen tietää, kuinka voimakkaat eräät sielulliset vaikutelmat ovat, kun ne ikäänkuin ruumiillistuvat aistittavissa.

Tapahtuman piti kuitenkin saada hädän ja ahdistuksen valtaan minunkin tuttaviani, sillä minä rohkenin ryhtyä sen johdosta eräänlaiseen kujeeseen. Meidän nuorten henkilöiden kesken, jotka olimme Leipzigissä seurustelleet toistemme kanssa, oli myöhemminkin säilynyt eräänlainen himo uskotella toisillemme jotakin ja puijata toisiamme. Sellaisen julkean vallattomuuden tilassa minä kirjoitin Frankfurtiin eräälle ystävälleni (samalle henkilölle, joka oli soveltanut minun sokerileipuri Händelille omistamani runoelman »Medonia» koskevaksi ja aiheuttanut sen yleisen leviämisen) Versaille’sissa päivätyn kirjeen, jossa kerroin hänelle onnellisesti sinne saapuneeni, olleeni mukana juhlallisuuksissa ynnä muuta sellaista, samalla kuitenkin vannottaen häntä pitämään asian ehdottomana salaisuutena. Minun on tässä vielä huomautettava, että pieni leipzigiläinen seuramme alkaen tuosta tempusta, joka oli tuottanut meille paljonkin harmia, oli tottunut aika ajoin häntä ahdistelemaan uskotteluilla, sitäkin mieluummin, kun hän oli maailman hullunkurisin ihminen ja kaikkein herttaisin päästessään selvyyteen erehdyksestä, johon hänet oli tahallisesti johdettu. Pian sen jälkeen kuin olin tuon kirjeen lähettänyt, lähdin pienelle matkalle, jolla viivyin suunnilleen pari viikkoa. Sillävälin oli Frankfurtiin saapunut sanoma tuosta onnettomuudesta; ystäväni luuli minun olevan Pariisissa, ja hänen kiintymyksensä herätti hänessä pelkoa, että minäkin olin joutunut tuohon onnettomuuteen. Hän tiedusteli vanhemmiltani ja muilta henkilöiltä, joille tapasin kirjoittaa, eikö ollut saapunut kirjeitä minulta, ja koska matkani esti minua niitä lähettämästä, niin ne puuttuivat kaikkialta. Hän kuljeksi ankaran pelon vallassa ja uskoi asian vihdoin lähimmille ystävillemme, jotka hekin siten joutuivat saman huolen valtoihin. Onneksi ei heidän arvelunsa tullut vanhempieni korviin aikaisemmin kuin kirje, joka ilmoitti minun palanneen Strassburgiin. Nuoret ystäväni olivat tyytyväiset tietäessään minun olevan hengissä, mutta uskoivat yhä varmasti, että olin tuona aikana käynyt Pariisissa. Sydämelliset tiedonannot heidän minun tähteni kokemistaan murheista liikuttivat minua niin kovin, että vannoin iäksi luopuvani sellaisista kepposista, mutta myöhemmin olen valitettavasti useasti tehnyt itseni syypääksi samantapaisiin. Todellinen elämä menettää usein siinä määrin loistoansa, että sitä täytyy uudistaa käyttäen haaveen kiiltoöljyä.