Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

Mutta nyt oli tuleva se aika, jolloin runollinen nero tajusi itsensä, loi itselleen omat olosuhteet ja osasi laskea riippumattoman arvonsa pohjan. Kaikki yhtyi Klopstockissa perustamaan sellaista aikakautta. Hän oli sekä aistilliselta että siveelliseltä kannalta katsoen ilmeinen nuorukainen. Vakavasti ja perusteellisesti kasvatettuna hän piti suuressa arvossa itseänsä ja kaikkea, mitä teki, ja suuntautui, elämänsä askelet varovaisesti ennakolta mitaten, koko sisäisen voimansa tunnossa kohti korkeinta ajateltavissa olevaa aihetta. Messiaan, jonka nimi merkitsee äärettömiä ominaisuuksia, piti tulla hänen kauttansa uudelleen ylistetyksi. Vapahtajan piti olla se sankari, jota hän ajatteli saatella maallisen halpamaisuuden ja kärsimyksen halki korkeimpiin taivaallisiin riemuihin. Tässä vedottiin kaikkeen siihen jumalalliseen, enkelimäiseen, inhimilliseen, mitä nuoressa sielussa piili. Runoilija, jota oli kasvatettu Raamatun nojalla ja joka oli sen voimasta saanut ravintoa, eli nyt patriarkkain, profeettain ja edelläkävijäin keralla, ikäänkuin he olisivat olleet hänen aikalaisiansa; mutta kaikki ovat jo vuosisatojen takaa kutsutut vain luomaan valokehää sen yhden ympärille, jonka alennusta he hämmästyen katselevat ja jonka ylentämiseen heidän on määrä kunniakkaasti ottaa osaa. Vihdoin, synkkien ja kaameiden hetkien jälkeen, ikuinen tuomari näet häätää pilvet kasvoiltansa, tunnustaa hänet jälleen pojakseen ja koroittaa kerallansa jumalana hallitsemaan, ja poika puolestansa palauttaa hänen luoksensa hänestä vierautuneet ihmiset, vieläpä erään luopuneen hengenkin. Elävät taivaat riemuitsevat tuhansien enkeleiden äänin valtaistuimen ympärillä, ja rakkaudenhohto valaisee maailmankaikkeutta, joka oli vähän aikaisemmin kiinnittänyt katseensa kamalaan uhripaikkaan. Se taivaallinen rauha, jota Klopstock oli tuntenut tätä runoelmaa sommitellessaan ja sepittäessään, tulee yhä vielä jokaisen osaksi, joka lukee ensimmäiset kymmenen laulua päästämättä kuuluville niitä vaatimuksia, joista etenevä sivistys ei mielellään luovu.

Aiheen arvokkuus koroitti runoilijassa oman persoonallisuuden tuntoa. Että hän itse tulisi kerran pääsemään noihin kuoroihin, että jumalihminen osoittaisi hänelle suosiota, kasvoista kasvoihin lausuisi hänen aherruksestansa kiitokset, jotka jo täällä maan päällä jokainen tuntehikas, hurskas sydän oli monin puhtain kyynelin varsin suloisesti hänelle antanut — kaikki nämä ajatukset ja toivelmat olivat niin viattomia ja lapsenmieltä ilmaisevia, että ainoastaan jalo mieli saattoi pitää ominansa ja vaalia niitä. Siten Klopstock hankki itselleen täyden oikeuden pitää itseänsä pyhitettynä henkilönä, ja niin hän harrastikin teoissansa mitä huolellisinta puhtautta. Vielä vanhalla iällä hän oli tavattomasti huolissaan siitä, että oli kohdistanut ensimmäisen rakkautensa naishenkilöön, joka toisen kanssa naimisiin mennen jätti hänet epätietoiseksi, oliko todellakin häntä rakastanut ja ollut hänen arvoisensa. Se mielensuunta, joka liitti häntä Metaan, harras, rauhallinen kiintymys, lyhyt, pyhä avioliitto, jälkeenjääneen haluttomuus toiseen liittoon, kaikki nuo asiat olivat sellaisia, että niitä voi varsin hyvin muistella autuaitten piirissä.

Tätä omaan henkilöön kohdistuvaa kunnioittavaa käytöstä tuki sekin, että Klopstock eli jonkin aikaa suopeassa Tanskanmaassa, erään suuren ja inhimillisessäkin katsannossa erinomaisen valtiomiehen perheen mieluisana vieraana. Siellä, korkeammassa olokehässä, joka tosin oli sinänsä suljettu, mutta samalla harrasti ulkonaisia tapoja ja suhtautui huomaavasti maailmaan, hänen suuntautumisensa kävi entistä varmemmaksi. Harkittu käytös, täsmällinen puhetapa, lakonisuus, joka ilmeni silloinkin, kun hän puhui avoimesti ja ratkaisevasti, loivat hänen koko elämäänsä jonkinlaista diplomaattista, ministerin leimaa, joka tuntui olevan ristiriidassa hänen herkkien luonnontuntojensa kanssa, vaikka ne todellisuudessa kumpusivatkin samasta lähteestä. Kaiken tämän selvinä ilmauksina ja esikuvina ovat hänen ensimmäiset teoksensa, ja niiden täytyi senvuoksi vaikuttaa arvaamattomasti. Ei ole kumminkaan mainittu hänen huomattavimpiin ominaisuuksiinsa kuuluvana, että hän olisi henkilökohtaisesti avustanut toisia pyrkiviä heidän elämässään ja runoilussaan.

Mutta juuri sellainen nuorten henkilöiden kirjallisten yritysten edistäminen, halu auttaa eteenpäin lupaavia, onnen osattomiksi jättämiä ihmisiä ja tasoittaa heidän tietänsä, on ollut kunniaksi eräälle Saksan miehelle, joka itselleen myöntämäänsä arvoon nähden tosin on mainittava toisena, mutta elävää vaikutusta tarkattaessa ensimmäisenä. Jokainen arvannee, että tarkoitan Gleimiä. Tosin hämärässä, mutta tuottoisassa virassa ollen, hyvinsijaitsevalla, kohtuullisen suurella, sotilaallisen, porvarillisen ja kirjallisen toimeliaisuuden elähdyttämällä paikkakunnalla, josta suuren ja rikkaan laitoksen tulot olivat peräisin, osan niistä jäädessä paikkakunnan hyödyksi, hän tunsi itsessään vilkasta tuottamisviettiä, joka kaikessa voimakkuudessaan ei kumminkaan hänelle täysin riittänyt, joten hän antautui toisen, kenties sitäkin väkevämmän vietin valtaan: koettamaan saada toisia jotakin tuottamaan. Nuo kaksi toimintasarjaa punoutuivat koko hänen pitkän elämänsä aikana lakkaamatta toisiinsa. Hän olisi yhtä hyvin voinut olla hengittämättä kuin runoilematta ja lahjoittamatta, ja puutteenalaisia kykyjä siten kaikenlaisista varhaisemmista ja myöhemmistä hankaluuksista pelastaen ja kirjallisuutta todellakin kunniaan saattaen hän voitti itsellensä niin paljon ystäviä, velallisia ja riippuvaisia, että hänen lavea runoutensa jätettiin mielellään arvoonsa, koska ei osattu hänen runsaita hyviä töitänsä palkita mitenkään muuten kuin hänen runojansa sietämällä.

Tuo omaa arvoa koskeva hyvä käsitys, jonka molemmat miehet hyvällä syyllä muodostivat ja jonka nojalla toisetkin saivat aihetta pitää itseänsä jonakin, on julkisesti ja salaa tuottanut erittäin huomattavia ja kauniita vaikutuksia. Siitä huolimatta tämä tosin kunnioitettava tietoisuus tuotti heille itsellensä ja heidän ajallensa omituisen haitan. Jos voimmekin arvelematta nimittää molempia miehiä henkisten vaikutustensa nojalla suuriksi, niin he jäivät kumminkin maailmaan verraten vain pieniksi, ja vilkkaamman elämän taustaa vasten nähtyinä heidän ulkonaiset olosuhteensa olivat mitättömät. Päivä on pitkä ja lisäksi tulee yö; aina ei käy runoileminen, toimiminen tai hyvää tekeminen; he eivät voineet täyttää aikaansa niinkuin suuren maailman ihmiset, ylhäiset ja rikkaat; senvuoksi he pitivät liian arvokkaina erikoisia ahtaita olotilojansa, jokapäiväisiä askarruksiansa niin tärkeinä, että asiaa koskevan yksimielisyyden täytyi rajoittua heidän omaan piiriinsä; heitä ilahduttivat enemmän kuin kohtuullisesti omat leikkipuheet, jotka eivät myöhemmin suinkaan voineet esiintyä merkittävinä, vaikka tekivätkin miellyttäväksi kulloisenkin tuokion. He saivat ansionsa mukaan toisilta ylistystä ja kunnioitusta ja jakoivat samoja lahjoja takaisin, tosin itseänsä hilliten, mutta sittenkin aina liian runsaasti, ja koska tunsivat kiintymyksensä varsin arvokkaaksi, niin heitä miellytti se yhä uudelleen ilmaista säästelemättä siinä paperia enempää kuin mustettakaan. Niin syntyivät nuo kirjeenvaihdot, joiden sisällyksettömyyttä ihmettelee uudempi aika, jota ei käy moittiminen, jos se tuskin käsittää, kuinka on mahdollista, että etevät miehet ovat voineet löytää huvia tuollaisesta mitättömyydestä, ja jos se lausuu julki sen toivomuksen, että tuollaiset lehdet jäisivät painamatta. Mutta jätettäköön kumminkin nuo muutamat nidokset monien muiden viereen kirjahyllyyn, kun on saatu selville, että etevinkin mies elää vain päivän antimista ja joutuu nauttimaan puutteellista ylläpitoa, jos palautuu liiaksi itseensä eikä käy käsiksi runsaisiin antimiin ulkomaailmassa, joka yksin voi tarjota hänen kasvamisensa edellyttämän ravinnon ja samalla siihen kuuluvan mittakaavan.

Noiden miesten toiminta oli täydellä terällänsä, kun me nuoret henkilötkin aloimme hyöriä omassa piirissämme, ja minä olin joutumassa nuorempien ystävieni, jopa vanhempienkin henkilöiden keralla sellaiseen keskinäiseen sukoiluun, kiittelyyn, kohottamiseen ja kannattamiseen. Minun olopiirissäni voi se, mitä tuotin, aina löytää hyväksyjänsä. Naishenkilöt, ystävät ja suosijat eivät suinkaan moiti sitä, mitä heidän mieliksensä teemme ja runoilemme; sellaisista kohteliaisuuksista koituu vihdoin tyhjän keskinäisen tyytyväisyyden ilmaus, jonka koreihin lauseparsiin luonne helposti eksyy, ellei sitä aika ajoin terästetä korkeampaan kelpoisuuteen.

Niinpä sainkin kiittää onneani, että kaikki minussa mahdollisesti piillyt omahyväisyys, kuvasteluhalu, itserakkaus, ylpeys ja kopeus joutui odottamattoman tuttavuuden nojalla erittäin ankaralle koetukselle, joka oli ainoalaatuinen, ei suinkaan ajanmukainen ja niinmuodoin sitäkin tehokkaampi ja tuntuvampi.

Minulle näet oli erittäin tärkeä, mitä tärkeimpiin seurauksiin johtava tapaus, tutustumiseni ja sen aiheuttama lähempi liittymiseni Herderiin. Hän oli seurannut murheellisia mielentiloja potevaa Holstein-Eutinin prinssiä hänen matkoillansa ja oli saapunut hänen kanssaan Strassburgiin saakka. Siitä tiedon saatuansa meidän seuramme kovin halusi lähestyä häntä, ja se onni tarjoutui ensinnä minulle ihan odottamatta ja sattumalta. Minä näet olin lähtenyt majataloon etsimään erästä huomattavaa vierasta. Heti portaitten alapäässä minä kohtasin miehen, joka oli parhaillaan lähtemässä yläkertaan ja jota saatoin pitää hengelliseen säätyyn kuuluvana. Hänen puuteroidut hiuksensa olivat kerätyt pyöreäksi kiharaksi, musta nuttu oli sekin hänelle luonteenomainen, mutta sitäkin enemmän pitkä musta silkkiviitta, jonka liepeen hän oli koonnut kerälle ja pistänyt taskuunsa. Tämä jossakin määrin silmiinpistävä, mutta kokonaisuudessaan sentään siro ja miellyttävä olemus, josta jo olin kuullut puhuttavan, ilmaisi minulle epäämättömästi, että hän oli kuuluisa tulija, ja minun puhutteluni täytyi heti saada hänet vakuutetuksi siitä, että hänet tunsin. Hän kysyi nimeäni, joka ei voinut hänelle mitään merkitä; mutta minun avomielisyyteni näytti häntä miellyttävän, sillä hän vastasi varsin ystävällisesti ja antautui heti portaita noustessamme vilkkaaseen keskusteluun. Minulta on unohtunut, ketä silloin kävimme tervehtimässä; mutta erottaessa minä pyysin lupaa käydä hänen luonansa, ja hän suostui sangen ystävällisesti pyyntööni. Minä muistin käyttää tätä suopeutta useat kerrat hyväkseni ja kiinnyin häneen yhä enemmän. Hänen käytöksessään oli jotakin pehmeätä, mikä vaikutti erittäin sopivalta ja säädylliseltä olematta oikeastaan siroa. Kasvot pyöreät, otsa melkoinen, nenä hieman tylppä, hieman turpea, mutta mitä suurimmassa määrin luonteenomainen ja miellyttävä, suu viehättävä. Tummien kulmakarvojen alla sysimustat silmät, jotka eivät olleet vaikuttamatta, joskin toinen niistä oli tavallisesti punainen ja tulehtunut. Hän koki monin kysymyksin tutustua minuun ja minun olotilaani, ja hänen vetovoimansa vaikutti minuun yhä kiivaammin. Minä olin yleensäkin luonnostani erittäin tuttavallinen, ja varsinkaan häneltä minä en salannut mitään. Mutta varsin pian alkoi vaikuttaa hänen olemuksensa vieroittava valtimo aiheuttaen minussa melkoista vastenmielisyyttä. Minä kerroin hänelle yhtä ja toista nuoruusaikani harrasteluista, muun muassa eräästä sinettikokoelmasta, jonka olin kerännyt etupäässä kirjeitä ahkerasti vaihtavan kotiystävämme avustamana. Minä olin järjestänyt kokoelmani valtiokalenterin mukaan ja olin siten askarrellessani varsin hyvin tutustunut kaikkiin valtaherroihin, suurempiin ja pienempiin mahteihin ja käskijöihin aina aateliin saakka, ja nämä muistissani säilyvät vaakunamerkit olivat varsin usein ja erittäinkin kruunausjuhlallisuuksien aikana olleet minulle hyödyksi. Minä puhuin näistä asioista verrattain tyytyväisenä, mutta hän oli toista mieltä, tuomitsi koko harrastukseni, osasipa vielä tehdä sen naurettavaksi, melkeinpä vihattavaksikin.

Tuo hänen vastustushenkensä aiheutti minulle myöhemmin varsin paljon kärsittävää; hän näet päätti viipyä Strassburgissa, osaksi sen vuoksi, että aikoi erota prinssistä, osaksi silmätautinsa vuoksi. Kysymyksessä oleva tauti oli mitä kiusallisimpia ja epämieluisimpia ja sitä ikävämpi, kun se on parannettavissa ainoastaan tuskallisen, ylen hankalan ja epävarman leikkauksen avulla. Kyynelpussin alaosa näet on sulkeutunut, joten sen sisältämä neste ei pääse virtaamaan nenään päin, sitä vähemmän, kun läheisestä luustakin puuttuu aukko, jonka kautta tämän erittymisen oikeastaan pitäisi tapahtua. Senvuoksi täytyy pussin perä leikata auki ja luu puhkaista, ja senjälkeen pujotetaan kyynelaukosta avatun pussin ja sen yhteydessä olevan uuden tiehyen kautta hevosenjouhi, jota joka päivä liikutetaan edestakaisin, jotta molempien osien välille syntyisi yhteyttä. Tätä kaikkea ei tietenkään voida suorittaa, ellei mainittua kohtaa ole aluksi ulkoapäin leikattu.

Herder oli nyt eronnut prinssistä, vuokrannut itselleen oman asumuksen ja päättänyt antaa Lobsteinin suorittaa leikkauksen. Tässä olivat minulle hyödyksi ne harjoitukset, joiden avulla olin yrittänyt arkuuttani vähentää: minä voin olla läsnä leikkausta suoritettaessa ja palvella ja avustaa arvoisaa miestä monin tavoin. Siinä minulla oli täysi syy ihailla hänen suurta järkähtämättömyyttänsä ja kärsivällisyyttänsä: hän näet ei ollut vähääkään nyreillänsä monien leikkausten, enempää kuin useasti uudistuneen tuskallisen sitomisenkaan aikana, ja hän tuntui olevan se meistä, joka kärsi vähimmin. Väliajoilla me sitävastoin saimme kyllä useasti sietää hänen mielialansa vaihtumia. Sanon me, sillä minun kerallani oli hänen luonansa useimmiten eräs miellyttävä venäläinen, Pegelov nimeltänsä. Hän oli Herderin aikaisempia riikalaisia tuttavia ja koki, vaikka ei ollutkaan enää nuorukainen, Lobsteinin opastamana täydentää kirurgisia tietojansa ja taitojansa. Herder saattoi olla mitä herttaisimman miellyttävä ja henkevä, mutta käänsi yhtä helposti näkyviin äreänkin puolensa. Tämä veto- ja työntövoima tosin vaikuttaa luonnostaan kaikissa ihmisissä, toisissa enemmän, toisissa vähemmän, toisissa hitaammin, toisissa nopeammin sykähdellen; harvat kykenevät tässä suhteessa omituisuuksiansa todella vallitsemaan, useat näennäisesti. Herderin katkeran, purevan mielialan ylivoimaisuus johtui varmaan hänen taudistansa ja sen aiheuttamista kärsimyksistä. Sellaisia tapauksia ilmenee elämässä useinkin, mutta sairaalloisten tilojen moraalista vaikutusta ei oteta riittävässä määrässä huomioon, joten monia luonteita arvostellaan kovin väärin, koska pidetään kaikkia ihmisiä terveinä ja vaaditaan heitä sen mukaisesti käyttäytymäänkin.