Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

Koko tämän parannuksellaolon aikana minä kävin aamuin illoin Herderiä tervehtimässä, jäinpä kokonaisiksi päiviksikin hänen luoksensa ja totuin lyhyessä ajassa hänen torailemiseensa ja moitteisiinsa, sitäkin helpommin, kun opin päivä päivältä pitämään yhä suuremmassa arvossa hänen kauniita ja eteviä ominaisuuksiansa, laajoja tietojansa ja syvää oivallustansa. Tämän hyvänluontoisen torapukarin vaikutus oli melkoinen. Hän oli viisi vuotta minua vanhempi, mikä nuorella iällä merkitsee jo suurta eroa, ja koska minä tunnustin hänet siksi, mikä hän oli, koska pyrin arvostamaan hänen jo suorittamiansa töitä, niin hän pakostakin esiintyi minua melkoisesti etevämpänä. Miellyttävä ei tilani kumminkaan ollut, sillä vanhemmat henkilöt, joiden kanssa olin toistaiseksi seurustellut, olivat yrittäneet hellävaroen minua kehittää, olivatpa ehkä myöntyväisyydellänsä hemmotelleetkin; Herderiltä sitävastoin ei voinut milloinkaan odottaa hyväksymistä, menettelipä miten tahansa. Kun siis nyt toisaalta häneen kohdistuva suuri kiintymyksen! ja kunnioitukseni, toisaalta hänen minussa herättämänsä harmi alinomaa keskenänsä kiistelivät, niin minuun koitui ristiriita, lajiansa ensimmäinen, jonka olen eläessäni kokenut. Koska hänen keskustelunsa aina oli merkittävää, niin hyvin hänen kysyessään ja vastatessaan kuin muutenkin ajatuksiansa ilmaistessaan, niin hän pakostakin avasi minulle joka päivä, jopa joka hetkikin, uusia näköaloja. Leipzigissä minä olin tottunut pikemmin ahtaaseen ja tarkoin määrättyyn olokantaan, ja oleskeluni Frankfurtissa ei voinut avartaa yleisiä saksalaista kirjallisuutta koskevia tietojani; olivatpa nuo mystillis-uskonnolliset kemian harrastukset johtaneet minut kerrassaan pimeille aloille, joten se, mitä muutamien vuosien aikana oli avarassa kirjallisessa maailmassa tapahtunut, oli enimmälti jäänyt minulle vieraaksi. Nyt tutustutti minut Herder kerrassaan kaikkeen uuteen rientoon ja kaikkiin niihin suuntautumiin, joita siinä näkyi ilmenevän. Hän itse oli jo tehnyt itsensä varsin kuuluisaksi ja asettunut »Katkelmiensa» ja »Kriitillisten metsiensä» nojalla niiden kaikkein etevimpien miesten rinnalle, jotka olivat jo pitkän aikaa kiinnittäneet itseensä isänmaan huomiota. Mahdoton on käsittää enempää kuin kuvallakaan millaisessa liikkeessä oli täytynyt olla hänen henkensä, millaisessa käymistilassa hänen olemuksensa. Mutta voimakas oli varmaan hänen piilevä pyrkimyksensä, kuten helposti myönnettäneen, kun otetaan huomioon, kuinka monta vuotta hän on sittemmin vaikuttanut ja mitä kaikkea aikaansaanut.

Emme olleet kovinkaan kauan siten tuttavallisesti seurustelleet, kun hän uskoi minulle aikovansa kilpailla siitä palkinnosta, joka oli Berliinissä luvattu parhaan kielten syntyä käsittelevän teoksen kirjoittajalle. Hänen tutkielmansa oli jo valmistumassa, ja kun hänen käsialansa oli erittäin selvä, voi hän varsin pian jättää luettavan käsikirjoituksen vihkoina nähtäväkseni. Minä en ollut koskaan mietiskellyt sellaisia asioita; olin näet vielä liian suuressa määrin olioiden keskellä johtuakseni niiden alkua ja loppua ajattelemaan. Sitäpaitsi kysymys tuntui minusta jossakin määrin joutavalta; jos näet Jumala kerran oli ihmisen luonut, niin hänen kielensä oli myötäsyntyinen samoinkuin pysty käyntikin; samoinkuin hänen täytyi heti huomata, että voi kävellä ja käsiänsä käytellä, samoin täytyi hänen havaita sekin, että kykeni kurkullansa laulamaan ja kielensä, kitalakensa ja huultensa avulla noita ääniä vielä eri tavoin muovaamaan. Jos ihminen itse oli alkuperältänsä jumalallinen, niin kielenkin laita oli samoin, jos taas ihminen, luonnon kehässä nähtynä, oli luonnollinen olento, niin kielikin oli luonnollinen ilmiö. Näitä molempia olioita minä en voinut erottaa toisistansa kuten sielua ja ruumista. Süssmilch, joka karkeasta realismistansa huolimatta oli hieman haavemielinen, oli omaksunut jumalallista alkuperää puoltavan katsantokannan, nimittäin siinä muodossa, että Jumala muka oli toiminut ensimmäisten ihmisten koulumestarina. Herderin tutkielman tarkoituksena oli osoittaa, kuinka ihminen ihmisenä omin neuvoin voi ja kuinka hänen täytyykin oppia kieltä käyttämään. Minä luin tutkielman varsin mielelläni ja nimenomaiseksi hyödykseni, mutta en ollut kyllin edistynyt, tiedossa enempää kuin ajattelussakaan, voidakseni lausua sitä koskevaa perusteltua arvostelua. Niinmuodoin minä osoitin tekijälle suosiotani liittäen siihen vain muutamia omasta ajatustavastani johtuvia huomautuksia. Kumpaankin asiaan suhtauduttiin samalla tavalla: kiittipä ehdollisesti tai ehdottomasti, joka tapauksessa joutui soimausten ja moitteiden alaiseksi. Pyylevä kirurgi ei ollut yhtä kärsivällinen kuin minä; hän kieltäytyi leikkisästi tuohon kilpakirjoitukseen tutustumasta vakuuttaen, ettei ollenkaan soveltunut ajattelemaan niin abstraktisia asioita. Hänen intonsa esineenä oli pikemmin l'hombre, jota me tavallisesti pelasimme yhdessä iltaisin.

Kiusallisen ja tuskallisen parannuksellaolon aikana Herderimme vilkkaus ei vähentynyt, mutta kävi yhä vähemmässä määrin hyvää tekeväksi. Hän ei voinut kirjoittaa muutamaa riviä, ei pyytää mitään höystämättä asiaa jonkinlaisella ivalla. Niinpä hän kerran kirjoitti minulle: »Jos sinulla on Ciceron kirjeitten joukossa Brutuksen kirjeet, sinulla, jota koulujen lohduttajat hyvinhöylätyiltä laudoiltansa upea-asuisina lohduttavat, kuitenkin enemmän kansillaan kuin sisällyksellänsä, Goethe, sinä, jonka sukujuurena on ’Gott’ tai ’gootti’ tai ’Kot’, lähetä ne minulle.»

Ei tosin ollut mikään hieno teko, että hän rohkeni siten tehdä pilaa nimestäni, sillä henkilön erikoinen nimi ei suinkaan ole kuin mikäkin viitta, joka vain riippuu hänen yllänsä ja jota vielä voi nykiä ja kiskoa, vaan täysin sopiva puku, vieläpä ikäänkuin hänen oma ihonsa, jota ei käy raappiminen ja hankaaminen häntä itseänsä loukkaamatta.

Ensimmäinen moite sitävastoin oli perustellumpi. Minä näet olin ottanut mukaani Strassburgiin Langerilta vaihdetut teokset ja lisäksi vielä erinäisiä kauniita painoksia isäni kokoelmista ja asettanut ne somaan kirjahyllyyn mitä vakavimmin aikoen niitä käyttää. Mutta kuinka olisikaan riittänyt aika, jonka minä pirstasin satoihin eri toimiin! Herder, joka erittäin tarkkasi kirjoja, joita alinomaa tarvitsi, havaitsi jo ensimmäisen kerran luonani käydessään kauniin kokoelmani, mutta varsin pian myöskin sen, etten minä sitä ollenkaan käytellyt. Senvuoksi hän, kaiken silmänlumeen ja komeilun pahimpana vihollisena, tilaisuuden sattuessa minua sen johdosta ivaili.

Muistuu tässä mieleeni eräs toinenkin ivailu, jonka hän lähetti jälkeeni illalla, kun olin kertoillut hänelle paljon Dresdenin galleriasta. Minä tosin en ollut tunkeutunut italialaisen koulukunnan syvempään ytimeen, mutta Domenico Feti, oivallinen taiteilija, joskin humoristi ja niinmuodoin ei ensimmäiseen arvoluokkaan kuuluva, oli minua kovin miellyttänyt. Oli kuvattava hengellisiä aiheita. Hän valitsi Uuden Testamentin vertaukset ja esitti niitä mielellänsä, varsin omalaatuisesti, aistikkaasti ja hauskasti. Siten hän saattoi ne jokapäiväisen elämän välittömään läheisyyteen, ja hänen sommitelmiensa sekä henkevät että koruttomat yksityiskohdat olivat vapaan tekotavan korostamina jääneet eloisina mieleeni. Tätä lapsellista taideintoani Herder ivaili tähän tapaan: »Sympatiasta minua miellyttää erikoisesti eräs mestari, Dominico Feti on hänen nimensä. Hän vääntää Raamatun vertauksen varsin somasti narrintaruksi, sympatiasta. — Sinä narrimainen vertaus!»

Sellaisia suuremmassa tai vähemmässä määrin hilpeitä tai hämäriä, reippaita tai katkeria piloja voisin mainita vielä useitakin. Ne eivät minua suututtaneet, mutta olivat minusta ikäviä. Koska kuitenkin osasin erittäin hyvin pitää arvossa sitä, mikä edisti kehitystäni, ja koska useinkin olin luopunut aikaisemmista mielipiteistäni ja taipumuksistani, niin mukaannuin siihen piankin ja yritin vain, mikäli silloisella kannallani oli mahdollista, erottaa oikeudenmukaisen moitteen vääristä herjauksista. Niinpä ei kulunutkaan yhtään päivää, joka ei olisi ollut minulle mitä hedelmällisimmän opettavainen.

Minä tutustuin runouteen ihan toiselta puolelta, toiselta näkökannalta kuin ennen, vieläpä sellaiselta, joka minua erinomaisesti miellytti. Heprealainen runous, jota Herder edeltäjänsä Lowthin jälkeen nerokkaasti käsitteli, kansanrunous, jonka jäännöksiä Elsassista etsimään hän meitä yllytti, runouden vanhimmat lähdekirjat — kaikki tuo todisti, että runous ylipäänsä on maailman ja kansojen lahja eikä eräiden hienojen, sivistyneiden miesten yksityinen perintöosa. Minä luin tuon kaiken ahmien, ja mitä kiivaammin minä otin vastaan, sitä anteliaammaksi hän kävi, ja niin me vietimme yhdessä mitä mielenkiintoisimpia hetkiä. Muita aloittamiani luonnonopintoja minä yritin jatkaa, ja koska ihmisellä on aina kyllin aikaa, kunhan tahtoo sen hyvin käyttää, niin minun onnistui toisinaan suorittaa kaksin- jopa kolminkertainenkin määrä. Näiden muutamien harvojen yhdessä viettämiemme viikkojen runsautta ajatellessani voin hyvinkin sanoa, että kaikki se, mitä Herder on myöhemmin vähitellen suorittanut, ilmeni jo silloin idullansa ja että minulla niinmuodoin oli onnekas tilaisuus täydentää, liittää korkeampiin saavutuksiin, avartaa kaikkea siihen saakka ajattelemaani, oppimaani, omaksumaani. Jos Herder olisi noudattanut erinomaista menetelmää, olisin saanut mitä oivallisinta ohjausta myöskin kehitykseni pysyväiselle suuntaamiselle; mutta hän taipui pikemmin tutkimaan ja innostamaan kuin johtamaan ja opastamaan. Muun muassa hän tutustutti minut Hamannin teoksiin, joita piti erittäin suuressa arvossa. Mutta sen sijaan, että olisi opettanut minua niitä ymmärtämään ja tehnyt minulle käsitettäväksi tuon erinomaisen hengen taipumukset ja kehitysvaiheet, hän tavallisesti piti vain huvinansa minun tosin eriskummallisia yrityksiäni ottaa selkoa sellaisista Sibyllan kirjoista. Tunsin sentään varsin hyvin, että Hamannin teoksissa oli jotakin minua miellyttävää, jonka valtaan antauduin tietämättä mistä se tulee ja mihin johtaa.

Parannuksen kestettyä kauemmin kuin kohtuullista oli, Lobsteinin alettua epäröidä ja toistella toimenpiteitänsä, joten asia ei ottanut ollenkaan päättyäkseen, ja Pegelovin minulle jo salaa uskottua, että hyvää tulosta tuskin sopi toivoa, samentui koko suhde: Herder oli kärsimätön ja nyreä, hänelle ei tahtonut mitenkään onnistua toimintansa jatkaminen entiseen tapaan, ja hänen täytyi rajoittua sitäkin enemmän, kun alettiin johtaa kirurgisen yrityksen epäonnistuminen Herderin ylen ankarasta henkisestä ponnistuksesta ja hänen alinomaisesta vilkkaasta, jopa hupaisestakin seurustelustaan meidän kanssamme. Sanalla sanoen: monien tuskien ja kärsimysten jälkeenkään ei keinotekoinen kyyneltiehyt ottanut muodostuakseen eikä suunniteltu elinten yhteys syntyäkseen. Asian pahenemisen estämiseksi oli pakko antaa haavan umpeutua. Jos leikkausta tehtäessä oli täytynyt ihmetellä, kuinka järkähtämättä Herder tuskansa kesti, niin hänen alakuloinen, jopa kiukkuinenkin alistumisensa siihen ajatukseen, että olisi pakko koko elämän ajan kantaa sellaista vikaa, vaikutti kerrassaan ylevältä ja hankki hänelle ainaiseksi niiden henkilöiden kunnioituksen, jotka hänet näkivät ja olivat häneen kiintyneet. Tuon vian, joka rumensi varsin huomattavia kasvoja, täytyi olla hänelle sitäkin kiusallisempi, kun hän oli Darmstadtissa tutustunut erinomaiseen naishenkilöön ja voittanut hänen kiintymyksensä. Hän lieneekin alistunut parannusyritykseen etupäässä siinä toivossa, että voisi palatessaan astua vapaampana, iloisempana, terveempänä puolittain kihlaamansa neidon luo liittyäkseen häneen varmemmin, peruuttamattomammin. Hän kiiruhti kuitenkin mahdollisimman pian poistumaan Strassburgista, ja koska hänen siihenastinen oleskelunsa oli muodostunut sekä kalliiksi että epämiellyttäväksi, niin minä lainasin hänelle rahasumman, jonka hän lupasi suorittaa määrätyn ajan kuluttua. Aika kului, mutta rahoja ei kuulunut. Minun velkojani tosin ei vaatinut minulta saatavaansa, mutta sittenkin minä olin pulassa useita viikkoja. Vihdoin saapui kirje tuoden rahat, ja tälläkin kertaa Herder oli oma itsensä: kiitoksen, anteeksipyynnön asemesta hänen kirjeensä sisälsi pelkkiä kalikkasäkein sommiteltuja ivailuja, jotka olisivat hämmentäneet tai kerrassaan vieroittaneetkin jonkun toisen; mutta minua tuo ei sen enempää liikuttanut, koska olin muodostanut itselleni miehen arvosta niin korkean ja valtavan käsityksen, että se upotti itseensä kaikki ne ikävät seikat, jotka olisivat voineet sitä vahingoittaa.

Omista enempää kuin toistenkaan vioista ei kumminkaan pidä koskaan puhua, kaikkein vähimmin julkisesti, ellei aio siten vaikuttaa jossakin suhteessa hyödyllisesti. Senvuoksi tahdon tähän liittää eräitä pakostakin mieleen johtuvia huomautuksia.