Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

Kiitollisuus ja kiittämättömyys kuuluvat niihin moraalisessa maailmassa alinomaa esiintyviin tapauksiin, joista ihmiset eivät pääse milloinkaan keskenänsä sopimaan. Minä tapaan erottaa toisistaan kiitollisuudenpuutteen, kiittämättömyyden ja kiitollisuuteen kohdistuvan vastenmielisyyden. Ensinmainittu on ihmisessä luontainen, synnynnäinen, sillä se johtuu onnellisesta, kevytmielisestä vastenmielisten samoinkuin ilahduttavienkin asioiden unohtamisesta, joka yksin tekee elämän jatkumisen mahdolliseksi. Ihminen tarvitsee siedettävää olemassaoloansa varten niin äärettömän lukuisia ulkonaisia alku- ja myötävaikutuksia, että jos hän aina tahtoisi antaa auringolle ja maalle, Jumalalle ja luonnolle, esi-isille ja vanhemmille, ystäville ja tovereille asianmukaisen kiitoksen, niin hänelle ei jäisi aikaa eikä tunnetta uusien hyvien töiden vastaanottamiseen ja nauttimiseen. Mutta jos luonnollinen ihminen sallii tuon kevytmielisyyden vallita itsessänsä ja itseänsä, niin voittaa yhä enemmän sijaa kalsea väiinpitämättömyys, ja hyväntekijää pidetään lopulta vieraana, jonka vahingoitta naiseksikin voisimme jotakin tehdä, jos se olisi hyödyksemme. Ainoastaan tätä voidaan oikeastaan nimittää kiittämättömyydeksi, ja se johtuu raakuudesta, johon sivistymätön luonto lopulta välttämättä eksyy. Kiittämiseen kohdistuva vastenmielisyys, hyväntyön kostaminen harmistuneella ja äreällä käytöksellä on sitävastoin harvinainen ja esiintyy ainoastaan erinomaisissa ihmisissä: sellaisissa, jotka alhaisessa säädyssä tai avuttomassa asemassa syntyneinä omistavat etevät luonnonlahjat ja ennakolta tuntevat kutsumuksensa, joiden on pakko nuoruudesta saakka tunkeutua askel askelelta eteenpäin ja ottaa joka suunnalta vastaan apua ja tukea, jonka hyväntekijän kömpelyys useinkin tekee katkeraksi ja vastenmieliseksi, koska näet se, mitä he saavat, on maallista ja se, mitä he korvaukseksi suorittavat, korkeampaa laatua, joten varsinaisesta korvauksesta ei voi olla puhettakaan. Lessing, jolla oli onni parhaalla iällänsä hyvin tajuta maallisia asioita, on kerran lausunut tätä seikkaa koskevat ajatuksensa karusti, mutta hilpeästi. Herder sitävastoin katkeroitti alinomaa omia ja toisten henkilöiden kauniimpia hetkiä, koska ei osannut myöhemmin hengenvoimansa avulla hillitä sitä harmia, joka oli hänet nuoruudessa välttämättä vallannut.

Tämän vaatimuksen voi sangen hyvin itsellensä asettaa, sillä ihmisen sivistymiskyvyn avuksi tulee tässäkin varsin ystävällisesti luonnollinen ymmärrys, joka aina toimii hänen olotilojensa kirkastajana. Yleensäkään ei pitäisi monissa siveelliseen kehitykseen kuuluvissa tapauksissa käsittää puutoksia ylen tärkeiksi eikä etsiä kovin vakavia, etäisiä välineitä, koska eräät virheet voidaan poistaa erittäin helposti, jopa leikkien. Niinpä esimerkiksi voimme pelkän tottumuksen nojalla herättää itsessämme kiitollisuutta, pitää sitä eleillä, vieläpä tehdä sen välttämättömäksikin.

Elämäkerrallisessa koelmassa sopii hyvinkin puhua itsestänsä. Minä olen luonnostani niin vähässä määrin kiitollinen kuin ihminen konsanaan, ja kokemani hyväntyön unohduttua voi hetkellisen epäsuhteen kiivas tunne erittäin helposti hairahduttaa minut kiittämättömyyteen.

Tuon torjumiseksi minä aluksi totuttauduin kaikkea omistamaani katsellessani mielelläni muistelemaan, kuinka se oli joutunut haltuuni, keneltä olin sen saanut joko lahjana, vaihdon tai oston nojalla tai jollakin muulla tavalla. Minä olen totuttautunut kokoelmiani näyttäessäni muistamaan niitä henkilöitä, joiden välityksellä olen yksityiset kappaleet saanut, vieläpä oikeudenmukaisesti ajattelemaan sitä tilaisuutta, sattumaa, etäisintä aihetta ja myötävaikutustakin, jonka avulla minulle rakkaat ja kalliit esineet ovat tulleet haltuuni. Ympäristömme saa siten elämää, me näemme sen henkisissä, rakkaissa, geneettisissä suhteissa, ja entisten olotilojen muisteleminen koroittaa ja rikastuttaa kulloistakin olemassaoloamme; mielikuvitus loihtii lahjojen antajat yhä uudelleen näkyviimme, me liitämme miellyttävän muiston heidän kuvaansa, teemme kiittämättömyyden mahdottomaksi ja tilaisuuden sattuessa tapahtuvan vastapalveluksen helpoksi ja halutuksi. Samalla johdumme ajattelemaan sitä, mikä ei ole aistittavaa omaisuutta, ja muistelemme varsin mielellämme, mistä korkeimmat hyvyytemme ovat peräisin.

Ennenkuin tässä käännän katseeni pois tuosta minulle erittäin tärkeästä ja vaikutusrikkaasta Herderiin tutustumisesta, havaitsen vielä yhtä ja toista lisättävää. Oli aivan luonnollista, että minä vähitellen ilmoitin Herderille yhä niukemmin niitä seikkoja, jotka olivat aikaisempaan kehitykseeni vaikuttaneet, ja varsinkin sellaisia asioita, jotka minua vielä silloinkin vakavasti askarruttivat. Hän oli hävittänyt minulta halun moneen entisen harrastukseni esineeseen ja moittinut minua mitä ankarimmin varsinkin siitä ilosta, jonka Ovidiuksen »Muodonvaihdokset» olivat minulle tuottaneet. Vaikka suosikkiani puolustinkin, vaikka esitinkin, ettei nuorekkaalle mielikuvitukselle voinut mikään olla ilahduttavampaa kuin oleskelu noissa hilpeissä ja ihanissa seuduissa jumalien ja puolijumalien keralla heidän toimiensa ja intohimojensa todistajana, vaikka seikkaperäisesti selostin ja omilla kokemuksillani vahvistin erään vakavan miehen lausunnon, josta oli jo aikaisemmin puhe, niin tuo kaikki muka ei merkinnyt mitään, noissa runoelmissa muka ei ollut mitään varsinaista välitöntä totuutta, niistä muka ei löytynyt Kreikkaa enempää kuin Italiaakaan, ei alkukantaista maailmaa eikä sivistynyttä, vaan kaikki oli pikemmin jo olemassaolleen jäljittelyä ja teennäistä kuvausta, jollaista sopi odottaakin ylenmäärin kultivoidulta henkilöltä. Ja jos sitten lopulta tahdoin väittää, että sekin, mitä erinomainen yksilö tuottaa, on luontoa, ja että kaikkien kansojen, varhaisempien ja myöhempien, keskuudessa oli sittenkin vain runoilija aina ollut runoilija, niin tuo ei tullut ollenkaan hyväkseni luetuksi, ja minä sain kärsiä sen vuoksi paljonkin; olipa Ovidiukseni siten muuttua minulle vihapidoksi, sillä mikään kiintymys, mikään tottumus ei ole niin voimakas, että voisi ajan pitkään voitollisesti vastustaa oivallisten, luottamuksemme esineinä olevien henkilöiden parjauksia. Aina jää jokin vaikutus jäljelle, ja ellei saa rakastaa ehdottomasti, on rakkaus jo arveluttavassa tilassa.

Kaikkein huolellisimmin minä salasin häneltä eräisiin mieleeni juurtuneisiin ja vähitellen runollisiksi hahmoiksi pyrkiviin aiheisiin kohdistuvan harrastukseni. Tarkoitan »Götz von Berlichingeniä» ja »Faustia». Ensinmainitun elämäkerta oli minua mitä syvimmin liikuttanut. Karkean, hyväätarkoittavan itsensäauttajan hahmo hurjan, hillittömän ajan puitteissa herätti minussa mitä kiihkeintä osanottoa. Jälkimmäisen huomattava nukketeatteritarina kaikui ja humisi minussa varsin moniäänisenä. Minäkin olin harhaillut kaikilla tiedon aloilla ja minulle oli sangen varhain osoitettu sen turhuutta. Minäkin olin elämässäni koetellut kaikenlaisia eri tapoja ja olin palannut kokeiluretkiltäni yhä tyytymättömämpänä ja kiusatumpana. Nyt minä kuljetin näitä asioita, kuten monia muitakin, kerallani ja iloitsin niistä yksinäisinä hetkinä kumminkaan mitään kirjoittamatta. Kaikkein tyystimmin minä salasin Herderiltä mystillis-kabbalistisen kemiani ja siihen kuuluvat seikat, joskin vielä erittäin mielelläni askartelin saadakseni sen kehitellyksi johdonmukaisemmin kuin se oli minulle opetettu. Runollisista töistäni luulen hänelle esittäneeni »Rikoskumppanit», mutta en muista saaneeni häneltä mitään sitä koskevaa nuhdetta tai kehoitusta. Mutta kaikesta tästä huolimatta hän pysyi sinä, mikä oli; se, mikä oli hänestä lähtöisin, vaikutti huomattavalla, joskaan ei aina ilahduttavalla tavalla, uhosipa hänen käsialastansakin minuun jonkinlainen maagillinen voima. En muista repineeni tai hukanneeni yhtäkään hänen kirjoittamaansa lehteä, enpä edes kirjekuortakaan; mutta siitä huolimatta ovat kaikki noiden ihmeellisten, aavistuttelevien ja onnellisten päivien asiakirjat monissa paikan ja ajan vaiheissa jäljettömiin hävinneet.

Tulisin tuskin maininneeksi, että Herderin vetovoima vaikutti toisiin samoin kuin minuunkin, ellei olisi huomautettava, että se ulottui varsinkin Jungiin (Stillingiin). Tämän miehen uskollisten, uutterain pyrintöjen täytyi suuressa määrin herättää mielenkiintoa jokaisessa, jolla oli vähänkin tunnepohjaa, ja hänen vastaanottavaisuutensa yllyttää avomielisyyteen jokaista, jolla oli tietoja jaettavana. Herder kohtelikin häntä leppoisammin kuin meitä toisia; hänen vastavaikutuksensa näet tuntui aina olevan häneen kohdistuneen vaikutuksen mukainen. Jungin rajoittuneisuuteen liittyi niin paljon hyvää tahtoa, hänen esilletyöntymisensä tapahtui niin sävyisästi ja vakavasti, ettei ymmärtäväinen henkilö varmaankaan voinut suhtautua häneen karusti eikä hyväntahtoinen häntä ivailla eikä pitää pilkkanansa. Jung olikin siinä määrin Herderin lumoissa, että tunsi kaiken toimintansa siitä voimistuvan ja edistyvän. Hänen kiintymyksensä minuun näytti vastaavassa määrässä laimenevan, mutta siitä huolimatta me pysyimme aina hyvinä ystävinä, siedimme toisiamme kuten ennenkin ja teimme toisillemme mitä ystävällisimpiä palveluksia.

Mutta jättäkäämme nyt ystävällinen sairashuone ja yleiset mietelmät, jotka viittaavat pikemmin hengen sairauteen kuin terveyteen; lähtekäämme ulkoilmaan, tuomiokirkon korkealle ja leveälle parvekkeelle, ikäänkuin elettäisiin vielä niitä aikoja, jolloin me nuoret kumppanit usein iltaisin sinne kokoonnuimme tervehtiäksemme painuvaa päivää täytetyin viinimaljoin. Kaikki keskustelut hukkuivat siellä seudun katseluun, sitten tutkittiin silmien näkövoimaa, ja jokainen yritti havaita kaikkein etäisimpiä esineitä, jopa niitä selvästi erottaakin. Hyviä kaukoputkia käytettiin apuna, ja ystävä toisensa jälkeen osoitti paikan, joka oli käynyt hänelle rakkaimmaksi ja kalleimmaksi. Eipä puuttunut enää minultakaan sellaista kolkkaa. Se tosin ei esiintynyt maisemassa huomattavana, mutta veti kuitenkin minua puoleensa suloisin tenhoin enemmän kuin mikään muu. Sellaisissa tilaisuuksissa kiihoittivat kertomukset kuvitteluvoimaa, ja niin päätettiin suorittaa monta pientä retkeä, lähdettiinpä usein matkaan ihan valmistautumattakin. Valitsen tässä useiden joukosta yksityiskohtaisen kertomukseni aiheeksi erään retken, koska se on monessa suhteessa muuttunut minulle seurauksiltansa tärkeäksi.

Kaksi hyvää ystävää ja pöytäkumppania, Engelbach ja Weyland mukanani — he olivat kumpikin Ala-Elsassista kotoisin — minä lähdin ratsain Zaberniin, missä kauniin sään vallitessa pienoinen, soma tienoo varsin suloisesti meille hymyili. Piispan linna herätti meissä ihailua; avara suuri ja upea uusi tallirakennus todisti omistajan yleistä hyvinvointia. Kauniit portaat hämmästyttivät meitä, huoneisiin ja saleihin me astuimme syvän kunnioituksen tuntein; ristiriitaiselta tuntui vain itse kardinaali, pieni kokoonluhistunut mies, jonka näimme aterioimassa. Puutarhan tarjoama näköala on ihana, ja kolmen neljänneksen pituinen kanava, joka suuntautuu kohtisuorasi vasten linnan keskustaa, antaa hyvän käsityksen entisten omistajien aistista ja voimista. Me käyskelimme siellä edestakaisin ja nautimme monista tämän kauniisti sijaitsevan kokonaisuuden yksityiskohdista Elsassin ihanan tasangon rajalla, Vogesien juurella.

Tutustuttuamme mielihyvin tuohon kuninkaallisen vallan hengelliseen etuvartioon ja voituamme hyvin sen alueella me saavuimme varhain seuraavana aamuna erään julkisen rakenteen luo, joka varsin arvokkaasti avaa pääsyn mahtavaan kuningaskuntaan. Nousevan auringon valaisemana kohosi edessämme kuuluisa Zabernin vuoritie, arvaamattoman työn tulos. Kiemurrellen, mitä kamalimpain kallioiden varaan muurattuna johtaa kolmien vaunujen vierekkäin ajettava viertotie ylöspäin niin vienosti kohoten, että sitä tuskin huomaa. Kova ja sileä tie, kummallakin puolella olevat korokkeet jalankävijöitä varten, vuorivettä johtavat kivikourut ja kaikki muu on yhtä siististi kuin taiteellisesti ja kestävästikin rakennettu ja kelpaa niinmuodoin hyvinkin nähtäväksi. Siten saavutaan vähitellen Pfalzburgiin, verrattain uuteen linnoitukseen. Se sijaitsee kohtalaisen kukkulan laella; upeat varustukset on rakennettu tummalle kalliopohjalle samasta kivilajista, valkoisiksi kalkitut liitoskohdat osoittavat tarkoin paasien suuruutta ja todistavat ilmeisesti työn täsmällisyyttä. Itse paikan me havaitsimme säännölliseksi, kuten linnoitukselta sopii odottaakin; kirkko oli aistikas. Käyskennellessämme katuja — tämä tapahtui sunnuntaina yhdeksän aikaan aamulla — me kuulimme musiikkia; ravintolassa jo hartaasti tanssittiin, ja koska asukkaat eivät näyttäneet välittävän ajan kalleudesta ja uhkaavasta nälänhädästäkään, niin meidän nuorekas hilpeytemme ei sekään suinkaan himmentynyt, kun leipuri kieltäytyi antamasta meille leipää matkalle ja neuvoi meidät ravintolaan, jossa saisimme sitä syödä, joskaan ei ottaa mukaamme.