Minä aloin nyt varovasti näytellä osaani, puolittain häveten, että pidin pilkkanani niin kelpo ihmisiä, joiden huomioimiseen minulla oli riittävästi aikaa; tytöt näet jatkoivat mainitsemaani keskustelua, vieläpä kiihkeästi ja veitikkamaisestikin. Kaikki naapurit ja tuttavat tuotiin jälleen näyttämölle, ja mielikuvitukselleni näyttäytyi sellainen parvi setiä ja tätejä, serkkuja, tulevia, meneviä, kuomia ja vieraita, että minusta tuntui siltä, kuin olisin asustanut mitä elävimmässä maailmassa. Kaikki perheenjäsenet olivat lausuneet minulle joitakin sanoja, äiti silmäili minua aina tullen mennen, mutta Friederike antautui ensimmäisenä kerallani keskustelemaan. Kun siinä otin käteeni eräitä nuottivihkoja ja niitä silmäilin, kysyi hän, soitinko minäkin. Minun myöntävästi vastattuani hän pyysi minua jotakin esittämään, mutta isä esti minut pyyntöä noudattamasta huomauttaen olevan soveliasta ensin esittää vieraalle jokin soittokappale tai laulu.
Hän soitti taitavasti erinäisiä kappaleita, siihen tapaan kuin maalla yleensä kuulee soitettavan, ja soittokone oli sellaisessa kunnossa, että koulumestarin olisi jo aikoja sitten pitänyt se virittää, kunhan hänellä olisi ollut aikaa. Sitten Friederiken piti laulaa laulelma, eräs hellän-murheellinen; se ei hänelle ollenkaan onnistunut. Hän nousi ja virkkoi hymyillen tai pikemmin hänen kasvoillansa aina lepäävin hilpeän ilon ilmein: »Jos minä laulan huonosti, niin en voi syyttää soittokonetta ja koulumestaria; mutta lähdetäänpä ulkosalle, niin saatte kuulla Elsassin ja Sveitsin lauluja; ne kaikuvat varmaan kauniimmilla.»
Illallispöydässä minua askarrutti jo aikaisemmin minut yllättänyt ajatus siinä määrin, että kävin mietteliääksi ja äänettömäksi, vaikka vanhemman sisaren vilkkaus ja nuoremman sulo useinkin ravistelivat minut mietteistäni hereille. Minä olin sanomattomasti ihmeissäni, kun huomasin ilmeisesti joutuneeni Wakefieldin perheen keskuuteen. Isäukkoa tosin ei käynyt vertaaminen tuohon oivalliseen mieheen; mutta missäpä olisikaan hänen vertaisensa! Sensijaan ilmeni tuolle aviomiehelle ominainen arvokkuus täällä perheenäidissä. Häntä täytyi ensi näkemällä sekä kunnioittaa että arastella. Hänessä näkyivät hyvän kasvatuksen vaikutukset: hänen käytöksensä oli rauhallinen, vapaa, hilpeä ja viehättävä.
Joskaan vanhempi sisar ei ollut niin kaunis kuin kuulu Olivia, oli hän sentään hyvärakenteinen, vilkas, melkeinpä kiivaskin; hän oli aina toimessa ja auttoi äitiä kaikin tavoin. Friederiken asettaminen Primrosen Sofian sijaan ei ollut hankalaa: viimeksimainitusta näet ei ole paljoakaan sanottu; myönnetäänhän vain, että hän oli rakastettava; mutta ensinmainittu oli tosiaankin herttainen. Sama toimi, sama olotila aiheuttaa kaikkialla, missä ilmenneekin, samanlaisia, jopa samojakin vaikutuksia, ja niinpä tuli täälläkin puheeksi ja tapahtui sangen paljon sellaista, mitä oli jo Wakefieldin perheen keskuudessa sattunut. Mutta kun jo aikoja sitten mainittu ja isäukon kärsimättömästi odottama nuorempi poika syöksyi huoneeseen ja häikäilemättä istuutui seuraamme vieraista paljoakaan välittämättä, niin tuskin saatoin olla huudahtamatta: »Mooses, oletko sinäkin täällä!»
Pöytäkeskustelu perehdytti minua yhä enemmän tähän maaseudun- ja perheenpiiriin, kun näet tuli puheeksi monenlaisia eri tahoilla sattuneita hupaisia tapahtumia. Vieressäni istuva Friederike käytti tilaisuutta kuvaillakseen minulle erinäisiä paikkakuntia, joihin tutustumisen sanoi hyvinkin olevan vaivan arvoisen. Koska juttu aina houkuttelee esiin toisen, voin minäkin sitä paremmin yhtyä keskusteluun ja kertoa samanlaisia tapahtumia, ja koska hyvää maalaisviiniä ei suinkaan säästetty, olin minä vaarassa unohtaa esitettäväni osan. Senvuoksi valitsi varovampi ystäväni tekosyyksi kauniin kuutamon ja ehdotti kävelyretkeä, johon kohta suostuttiinkin. Hän tarjosi käsivartensa vanhemmalle, minä nuoremmalle, ja niin me astelimme halki avarain vainioiden silmäillen enemmän yläpuolellamme kaareutuvaa taivasta kuin maata, jonka kaukaisemmat tienoot häipyivät meiltä näkymättömiin. Friederiken puheissa ei kumminkaan ollut mitään kuutamonkaltaista: hänen lausumiensa kirkkaus muutti yön päiväksi, ja niistä puuttui kaikki se, mikä olisi voinut viitata tunteeseen tai tunnetta herättää; hänen sanansa kohdistuivat vain entistä enemmän minuun, sillä hän esitti sekä omaa oloansa että seutua ja tuttaviansa silmällä pitäen sitä mahdollisuutta, että minä oppisin ne tuntemaan. Hän näet lisäsi toivovansa, etten minä muodostaisi poikkeusta, vaan kävisin jälleen heitä tervehtimässä samoinkuin jokainen, joka oli kerran heidän luonansa vieraillut.
Minä kuuntelin erittäin mielelläni vaieten hänen kuvaustansa siitä pienestä maailmasta, jossa hän eli ja liikkui,, ja niistä henkilöistä, joita hän piti erikoisesti arvossa. Siten hän loi minuun selvän ja samalla miellyttävän olotilaansa koskevan käsityksen, joka vaikutti minuun varsin kummallisesti: minä näet tunsin yht’äkkiä syvää mielipahaa, etten ollut saanut aikaisemmin elää hänen seurassansa, ja samalla minä kiusallisin tunnoin kadehdin kaikkia niitä onnellisia, jotka olivat saaneet elää hänen läheisyydessään. Minä tarkkasin kohta, ikäänkuin minulla olisi ollut siihen oikeus, miten hän kuvaili erinäisiä mieshenkilöitä, esiintyivätpä ne naapurien, serkkujen tai kuomain nimellisinä, ja suuntailin olettamuksiani milloin sinne, milloin tänne; mutta kuinka olisinkaan voinut mitään keksiä, kun olosuhteet olivat minulle täysin vieraat! Lopulta hän kävi yhä puheliaammaksi ja minä yhä hiljaisemmaksi. Hänen puheensa oli varsin miellyttävää, ja kun minä vain kuulin hänen äänensä hänen kasvojensa verhoutuessa koko muun ympäristön keralla yön hämäryyteen, niin minusta tuntui siltä, kuin olisin katsellut hänen sydäntänsä, jonka täytyi ilmetä erinomaisen puhtaana, koska se niin vilpittömän puheliaana minulle avautui.
Saapuessaan kerallani meitä varten järjestettyyn vierashuoneeseen kumppanini Weyland alkoi kohta omahyväisesti ja miellyttävästi laskea leikkiä ja ylpeili siitä, että oli minut kovin yllättänyt tuomalla minut perheeseen, joka erittäin suuressa määrässä muistutti Primrosen perhekuntaa. Minä yhdyin leikinlaskuun osoittaen kiitollisuuttani. »Totisesti», huudahti hän, »satu on koossa! Perheitä käy varsin hyvin toisiinsa vertaaminen; tuntemattomaksi puetun herran sopii kunnioittaa itseänsä paneutumalla herra Burchelliksi, ja koska tavallisessa elämässä ei tarvita konnia yhtä välttämättömästi kuin romaaneissa, niin minä otan tällä kertaa hoitaakseni serkun osaa käyttäytyen paremmin kuin hän.» — Miten mieluisa tämä keskustelu lieneekin minulle ollut, minä katkaisin sen heti ja kehoitin häntä ennen kaikkea omantuntonsa nimessä tunnustamaan, eikö hän tosiaankaan ollut antanut minua ilmi. Hän vakuutti, ettei niin ollut laita, ja minä rohkenin luottaa hänen vakuutukseensa sitäkin enemmän, kun hän kertoi heidän udelleen tietoja hänen hauskasta strassburgilaisesta pöytäkumppanistansa, josta heille oli kerrottu kaikenlaisia hullunkurisia asioita. Sitten minä ryhdyin kyselemään lisää: oliko neito rakastanut, rakastiko hän nyt, oliko kihloissa? Kumppanini vastasi kaikkiin kysymyksiini kieltävästi. — Sellainen luontainen hilpeys on minusta totisesti käsittämätön! virkoin minä. Jos hän olisi rakastanut ja menettänyt ja päässyt jälleen tyyntymään, tai jos hän olisi morsian, niin voisin asian oivaltaa.
Niin me jaarittelimme myöhään yöhön, ja minä olin jo jälleen virkku, kun päivä koitti. Haluni saada hänet jälleen nähdä tuntui voittamattomalta; mutta pukeutuessani minä säikähdin kirottua vaatetustani, jonka olin vallattomuuksissani itselleni valinnut. Mitä pitemmälle pukeutuessani ehdin, sitä kehnompana minä itselleni ilmenin: kaikki näet oli suunniteltu aikaansaamaan juuri sitä vaikutusta. Hiukseni minä tosin olisin voinut saada jotenkuten kuntoon; mutta kun vihdoin sujuttauduin lainaamaani harmaaseen nuttuun, jonka lyhyet hihat tekivät minut mitä mauttomimman näköiseksi, jouduin epätoivon valtaan sitäkin ehdottomammin, kuin voin pienessä kuvastimessa nähdä ainoastaan osan itseäni: toinen kohta näet aina näytti toista naurettavammalta.
Minun näissä pukuhommissa askarrellessani ystäväni oli herännyt ja silmäili silkkipeittonsa alta hyvän omantunnon ja iloisten odotusten luomin ilmein. Minä olin jo kauan kadehtien silmäillyt hänen somia, tuolin varassa lepääviä vaatteitansa, ja jos hän olisi ollut minun kokoiseni, olisin hänen nähtensä ne siepannut, vaihtanut vaatteita ja puutarhaan kiiruhtaen jättänyt hänen haltuunsa omat kirotut verhoni. Hän olisi ollut riittävän hyväntuulinen vetääkseen yllensä minun vaatteeni, ja niin olisi koko satu saanut varhain aamulla hupaisen lopun. Mutta sitä ei nyt sopinut ajatellakaan enempää kuin muutakaan soveliasta asianjärjestelyä. Minun oli kerrassaan mahdotonta astua jälleen asussa, johon puettuna minä saatoin esiintyä tosin ahkerana ja taitavana, mutta köyhänä jumaluusopin ylioppilaana, Friederiken luo, joka oli edellisenä iltana kovin ystävällisesti puhutellut valepukuista minääni. Minä seisoin siinä kiukuissani ja miettien ja ponnistin keksintäkykyäni, minkä voin; mutta se jätti minut pulaan. Mutta kun mukavasti loikova toverini hetkisen minua silmäiltyänsä alkoi ääneen nauraa ja huudahti: »Totisesti, näytätpä kerrassaan noidutulta!» niin minä vastasin kiivaasti: Tiedänpä, mitä teen; jää hyvästi ja suo anteeksi! — »Oletko mieletön!» huudahti hän hypähtäen vuoteesta ja yrittäen minua pidättää. Mutta minä olin jo ehtinyt ulos ovesta, portaita alas, pois talosta ja pihamaalta, majataloon. Käden käänteessä oli ratsuni satuloitu, ja minä kiiruhdin ankaran mielikarvauden vallassa täyttä karkua Drusenheimiin, sen läpi ja yhä eteenpäin.
Koska nyt otaksuin olevani vaaran ulkopuolella, aloin ratsastaa hitaammin ja tunsin vasta nyt, kuinka epämieluisasti loittonin. Alistuin kumminkin kohtalooni, muistelin eilisiltaista kävelyretkeä mitä rauhallisimmin mielin ja toivoelin hiljakseen pääseväni pian jälleen hänet näkemään. Tämä hiljainen tunne muuttui kuitenkin taas aivan pian kärsimättömyydeksi, ja niin minä päätin ratsastaa nopeasti kaupunkiin, vaihtaa vaatteita, ottaa hyvän, levänneen ratsun. Siten toivoin kiihkeän haluni kuvitelmien mukaisesti ehtiväni päivällisen aikaan tai todennäköisemmin sen jälkeen tai illan tullen takaisin pyytämään menettelyäni anteeksi.