Olin juuri aikeissa kannustaa hevostani toteuttaakseni tuon aikeen, kun samassa johtui mieleeni toinen ja, mikäli ymmärsin, erittäin onnellinen ajatus. Jo edellisenä päivänä olin nähnyt Drusenheimin majatalossa erittäin hyvin puetun nuorukaisen, isännän pojan, joka tänäänkin oli minua tervehtinyt pihamaalta, missä askarteli varhaisissa taloustoimissaan. Hän oli minun kokoiseni ja oli vilahdukselta tuntunut näköiseltänikin. Tuumasta toimeen! Ratsuni käännettyäni minä saavuin kohta Drusenheimiin. Kuljetin hevosen talliin ja tiedustelin nuorukaiselta muitta mutkitta, eikö hän lainaisi minulle vaatteitansa, koska minulla oli Sesenheimissä jotakin hupaista tekeillä. Minun ei tarvinnut liikoja puhua; hän suostui ehdotukseeni mielihyvin ja kiitteli minua siitä, että aioin neitejä huvittaa. He olivat hyvää, kelpo väkeä, sanoi hän, erittäinkin neiti Riekchen, ja heidän vanhempansa olivat iloiset, jos mieliala pysyi aina hilpeänä ja hupaisena. Nuori mies silmäili minua tarkasti, ja lausui, nähtävästi pitäen minua pukuni nojalla köyhänä raukkana: »Jos aiotte mielistellen sukeltautua suosioon, niin tämä on oikea keino.» Me olimme sillävälin ehtineet jo vaihtaa melkoisen osan vaatteitamme, ja hänen ei oikeastaan olisi käynyt uskominen minulle pyhäpukuansa minun vaatetustani vastaan; mutta hän oli luottavainen, ja olihan hänellä sitäpaitsi ratsuni tallissaan. Minä seisoin siinä pian varsin muhkeana, röyhistin rintaani, ja ystäväni tuntui mielihyvin silmäilevän minua omana kuvanansa. — »Olkoon menneeksi, herra veikkoseni!» virkkoi hän ojentaen minulle kätensä, johon reippaasti tartuin. »Mutta älkää menkö liian likelle minun tyttöäni, hän voisi erehtyä.»
Hiukseni, jotka olivat nyttemmin jälleen kasvaneet täyteen mittaansa, minä voin kammata suunnilleen hänen tavallansa, ja häntä siinä yhä uudelleen silmäillessäni päätin poltetun korkin avulla liioittelematta muovata kulmakarvani hänen tuuheiden kulmakarvojensa näköisiksi. Minä lähensin niitä toisiinsa esiintyäkseni arvoituksellisessa yrityksessäni ulkonaisestikin aavemaisena. Hänen ojentaessaan minulle nauhoin koristettua hattuansa minä tiedustelin, eikö hänellä ollut mitään asiaa pappilaan, jotta voisin siellä luontevasti ilmoittaa saapumiseni. »On kyllä», vastasi hän, »mutta siinä tapauksessa teidän täytyy odottaa vielä pari tuntia. Meillä on vaimo lapsivuoteessaan; minä tarjoudun toimittamaan perille kirkkoherran rouvalle kuuluvan kakun, ja te voitte ottaa sen mukaanne. Ylpeyden täytyy kärsiä puutetta ja huvin samaten.» — Minä päätin odottaa; mutta ne kaksi tuntia olivat minusta äärettömän pitkät, ja kärsimättömyydelläni ei ollut rajoja, kun kului vielä kolmaskin, ennenkuin kakku sukelsi esiin uunista. Vihdoin minä sain sen ihan lämpimänä haltuuni ja kiiruhdin mitä kauneimmassa auringonpaisteessa valtuuksineni pois. Minua saatteli vähän matkaa kuvajaiseni, joka lupasi iltasella lähteä jälkeeni ja tuoda vaatteeni. Minä kielsin innokkaasti, pidättäen itselleni oikeuden itse tuoda takaisin hänen pukunsa.
En ollut ehtinyt kauaskaan lahjoineni, jota kannoin puhtaassa, kokoonkäärityssä lautasliinassa, kun näin etäällä tulevan vastaani ystäväni molempain naishenkilöiden keralla. Sydäntäni ahdisti oikeastaan enemmän kuin nykyinen nuttumi edellytti. Minä pysähdyin, hengähdin ja yritin harkita, mitä oli tehtävä, ja vasta nyt huomasin maaperän olevan minulle erittäin edullisen: he näet kulkivat toisella puolen puroa, joka rantaniittyinänsä erotti verrattain loitolle toisistaan kaksi polkua. Kun he olivat ehtineet minun kohdalleni, huusi Friederike, joka oli jo kaukaa minut huomannut: »Yrjö, mitä sinä tuot?» — Minä olin kyllin viisas peittääkseni kasvot hatullani; kuormitetun lautasliinan minä nostin ylös ilmoille. — »Kastekakku!» huudahti Friederike. »Kuinka sisar voi?» — Hyvin, vastasin minä yrittäen käyttää vierasta, joskaan ei suorastaan Elsassin murretta.
— »Kanna se kotiin», kehoitti vanhempi sisar, »ja ellet tapaa äitiä, jätä se palvelustytölle; mutta odota meitä, me tulemme kohta takaisin, kuuletko!»
Minä riensin polkuani eteenpäin iloisin tuntein ja vakavasti toivoen, että asia tulisi luonnistumaan hyvin, koska alku oli onnellinen, ja niin saavuin pian pappilaan. Minä en tavannut ketään talosta enempää kuin keittiöstäkään; talon herraa, jonka saatoin arvata askartelevan työhuoneessansa, minä en tahtonut häiritä. Istuuduin siis rahille oven eteen, kakku vieressäni, ja painoin hatun kasvoilleni.
En hevillä muista miellyttävämpää tuntoa kuin se, joka nyt mielessäni vallitsi. Minä istuin jälleen kynnyksellä, jonka yli olin hiljattain epätoivoissani syöksynyt, olin jälleen nähnyt hänet, kuullut jälleen hänen rakkaan äänensä pian sen jälkeen kuin masentunut mieleni oli kuvitellut pitkän eron olevan edessä; odotin joka hetki häntä itseänsä ja ilmituloa, jota ajatellessani sydämeni sykki kiivaasti, mutta joka tässä arveluttavassa tapauksessa ei kuitenkaan ollut häpeäksi; sitten heti aluksi hauskempi kepponen kuin yksikään niistä, joille oli eilen naurettu! Rakkaus ja hätä ovat sittenkin parhaat opettajat; tässä ne vaikuttivat yhdessä, ja oppilas ei ollut osoittautunut aivan kelvottomaksi.
Palvelustyttö asteli vajasta luokseni. — »No, ovatko kakut hyvin onnistuneet?» huusi hän minulle. »Ja kuinka voi sisar?» — Kaikki hyvin, vastasin minä kakkuuni viitaten, katsettani ylös luomatta. Hän tarttui lautasliinaan ja murahti: »No, mikä sinua taas tänään vaivaakaan? Onko Bärbchen taaskin kerran silmäillyt jotakin toista? Älä anna meidän joutua siitä kärsimään! Tuleepa siitä sievä avioliitto, jos asia saa yhä jatkua siihen tapaan.» — Hänen puhuessaan verrattain äänekkäästi tuli kirkkoherra ikkunaan ja tiedusteli, mistä oli kysymys. Palvelustyttö selitti asian; minä nousin ja käännyin kirkkoherraan päin, mutta pidin jälleen hattua kasvoillani. Hänen lausuttuaan jotakin ystävällistä ja kehoitettuaan minua jäämään minä lähdin puutarhan puolelle ja olin juuri astumassa sisään, kun pihaportista astuva kirkkoherran rouva huusi minulle. Koska aurinko paistoi suoraan silmiini, käytin jälleen hatun minulle suomaa etua ja tervehdin tulijaa raapaisten jalallani. Hän lähti sisään sitä ennen varoitettuansa minua poistumasta mitään nauttimatta. Minä käyskelin nyt puutarhassa edestakaisin; toistaiseksi oli kaikki luonnistunut mitä parhaimmin, mutta henkeäni sentään ahdisti, kun ajattelin, että nuoret piankin saapuisivat. Mutta arvaamattani astuikin luokseni äiti aikoen minulta jotakin kysyä, kun samassa katsahti kasvoihini, joita en enää voinut peittää, ja joutui ihan sanattomaksi. — »Minä etsin Yrjöä», virkkoi hän hetken vaiettuansa, »ja kenen tässä keksinkään! Tekö siinä olettekin, nuori herra? Kuinka monta hahmoa teillä onkaan?» — Vakavasti puhuen ainoastaan yksi, vastasin minä, leikin kannalta miten paljon haluatte. — »Tätä pilaa minä en tahdo tärvellä», hymyili hän, »lähtekää puiston perälle ja sieltä vainiolle, kunnes tulee puolenpäivän aika; kääntykää sitten takaisin, minä panen pilan sill’aikaa alulle.» Minä tein työtä käskettyä; mutta kun olin ehtinyt kylän puutarhain pensasaitojen tuolle puolen ja olin aikeissa lähteä niityille, saapui samassa polkua pitkin joitakin maalaisia, jotka saivat minut hämilleni. Senvuoksi minä suuntasin kulkuni pieneen metsikköön, joka oli siinä aivan lähellä kummun kaunisteena. Tarkoitukseni oli siinä piillä määräaikaan asti. Mutta kuinka kummastuinkaan sinne astuessani: eteeni näet ilmestyi sievä aukio penkkeineen, jotka kaikki tarjosivat kauniin näköalan. Tuossa oli kylä kirkontorneinensa, tuolla Drusenheim ja sen takana metsäiset Reinin saaret, niitä vastapäätä Vogesien vuoristo ja vihdoin Strassburgin tuomiokirkko. Nämä taivaanheleät taulut näkyivät lehväisissä kehyksissä, joten mitään ilahduttavampaa' ja miellyttävämpää ei voinut ajatellakaan. Minä istuuduin eräälle penkille ja havaitsin suurimman puun kupeessa pienen pitkulaisen puulevyn, johon oli piirretty sanat »Friederiken Rauhala». Mieleeni johtui, että minä kenties olin saapunut häiritsijäksi tähän rauhan kolkkaan. Itävä kiihkeä kiintymys on kaunis sikäli, ettei se voi ajatella loppumistaan enempää kuin olla tietoinen alkamisestansakaan eikä voi iloisena ja hilpeänä aavistaa aiheuttavansa kenties onnettomuuttakin.
Tuskin olin ehtinyt katsahtaa ympärilleni ja alkaa painua suloisiin unelmiin, kun kuulin jonkun tulevan. Tulija oli Friederike itse. — »Yrjö, mitä sinä täällä teet?» huudahti hän etäältä. — Ei Yrjö, huudahdin minä rientäen häntä vastaan, vaan eräs, joka pyytää tuhat kertaa anteeksi. Hän silmäili minua hämmästyneenä, mutta malttoi kohta mielensä ja sanoi syvään hengähtäen: »Ilkeä mies, kuinka minua peloitattekaan!» — Ensimmäinen naamio on ajanut minut toiseen, huudahdin minä; edellinen olisi ollut anteeksiantamaton, jos olisin vähänkään tietänyt, kenen luo lähdin, jälkimmäisen te varmaan suotte anteeksi, sillä se on eräs teidän ystävällisesti kohtelemienne ihmisten hahmo. — Hänen kalpeahkoihin poskiinsa oli kohonnut mitä kaunein ruusunpuna. — »Teidän ei pidä ainakaan käydä huonommin kuin Yrjön! Mutta istukaamme! Minä tunnustan vapisevani pelosta.» — Minä istuuduin hänen viereensä ankaran liikutuksen vallassa. — »Me olemme kuulleet ystävältänne kaikki tähän aamuun asti», virkkoi hän, »kertokaa te nyt minulle lisää». Minä en sallinut kehoittaa itseäni toistamiseen, vaan kuvailin hänelle eiliseen hahmooni kohdistuvan inhoni ja kiireisen poistumiseni niin hullunkurisesti, että hän nauroi sydämestään ja miellyttävästi; sitten kerroin jatkon, tosin aivan vaatimattomasti, mutta kuitenkin niin kiihkeästi, että se varsin hyvin olisi kelvannut historiallisessa muodossa esitetyksi rakkaudentunnustukseksi. Jälleenlöytämisen iloa minä vihdoin ilmaisin suutelemalla hänen kättänsä, jonka hän salli jäädä minun käteeni. Jos hän oli eilisen kuutamoretkemme aikana pitänyt huolen keskustelusta, niin minä puolestani suoritin nyt hänelle velan runsain määrin takaisin. Iloni siitä, että hänet jälleen näin ja sain hänelle kaikki kertoa, oli niin suuri, etten siinä lakkaamatta jutellessani huomannut, kuinka hän itse oli mietteliäs ja hiljainen. Hän henkäisi muutamia kertoja syvään, ja minä anelin häneltä kerran toisensa jälkeen anteeksi hänelle aiheuttamaani säikähdystä. En tiedä, kuinka kauan lienemme siinä istuneet, mutta yht’äkkiä kuulimme huudettavan: »Riekchen! Riekchen!» Ääni oli sisaren. »Siitä koituu kaunis juttu», virkkoi herttainen tyttö jälleen ihan hilpeänä. »Hän tulee minun taholtani», lisäsi hän kumartuen eteenpäin siten minut puolittain peittäen. »Kääntykää, ettei hän teitä heti tunne.» Sisar astui aukiolle, mutta ei yksinään. Hänen kerallansa saapui Weyland, ja molemmat jäivät meidät nähdessään kuin kivettyneinä seisomaan.
Jos näkisimme liekin yht'äkkiä väkivaltaisesti leimahtavan esiin rauhallisesta katosta tai kohtaisimme hirviön, jonka rumuus olisi inhoittava ja peloittava, niin meitä ei valtaisi niin tuima kauhistus kuin se, joka meidät käsittää silloin, kun odottamatta omin silmin näemme jotakin, mitä olemme pitäneet moraalisessa katsannossa mahdottomana. — »Mitä tämä merkitsee?» huudahti sisar säikähtyneenä. »Mitä tämä merkitsee? Sinä Yrjön kanssa! Käsi kädessä! Kuinka tämän ymmärrän?» — »Rakas sisar», virkkoi Friederike aivan mietteissään, »tämä ihmisparka pyytää minulta anteeksi; hänen on pyydettävä jotakin anteeksi sinultakin, mutta sinun tulee ennakolta suostua hänen pyyntöönsä». — »Minä en ymmärrä, en käsitä», virkkoi sisar pudistaen päätänsä ja silmäillen Weylandia, joka hiljaiseen tapaansa seisoi siinä ihan tyynenä ja katseli kohtausta mitään lausumatta. Friederike nousi ja veti minut mukanansa. »Epäröimättä!» huudahti hän. »Pyydetään armahdusta ja annetaan se!» — Niinpä kyllä, sanoin minä astuen verrattain lähelle vanhempaa sisarta: armahdusta minä tarvitsen! Hän väistyi taaksepäin, huudahti kimakasti ja sävähti ihan punaiseksi; sitten hän heittäytyi nurmikolle, nauroi helakasti eikä tahtonut ollenkaan tyyntyä. Weyland muhoili ja virkkoi: »Sinä olet oivallinen poika!» Sitten hän tarttui käteeni ja pudisteli sitä. Hän ei yleensä jaellut hyväilyjänsä anteliaasti, mutta hänen tosin säästeliäästi käytetyssä kädenpuristuksessaan oli jotakin sydämellistä ja elvyttävää.
Hieman toivuttuamme ja tyynnyttyämme me lähdimme paluumatkalle kohti kylää. Siinä astellessamme minä kuulin, kuinka tämä merkillinen kohtaus oli aiheutunut. Friederike oli vihdoin eronnut toisten seurasta levätäkseen vielä ennen päivällistä hetkisen tyyssijassansa, ja kun toiset sitten olivat saapuneet kotiin, oli äiti lähettänyt heidät kiireesti Friederikeä hakemaan, koska päivällinen oli jo valmis.