Sisar oli mitä vallattomimmalla tuulella ja kun hän sai tietää äidin jo päässeen salaisuuden perille, niin hän huudahti: »Nyt pitää vielä peijata samalla tavalla isä, veli, palvelija ja palvelustyttö.» Kun olimme ehtineet puutarhanaidan luo, piti Friederiken mennä ystäväni keralla ennen meitä sisään. Palvelustyttö puuhaili vihannestarhassa, ja Olivia (se olkoon tässä vanhemman sisaren nimenä) huusi hänelle: »Odotahan, minulla on jotakin sanottavaa sinulle!» Minut hän jätti pensasaidan viereen seisomaan ja meni tytön luo. Minä näin heidän keskustelevan erittäin vakavasti. Olivia luulotteli tytölle, että Yrjö oli joutunut riitoihin pikku Barbaransa kanssa ja näytti haluavan naida toisen. Tämä miellytti tyttöä hyvinkin; sitten kutsuttiin minut sanottua todistamaan. Sievä, tanakka tyttö loi katseensa alas ja jäi siihen asentoon, kunnes olin aivan lähellä häntä. Mutta kun hän sitten yht'äkkiä havaitsi vieraat kasvot, niin hän huudahti kimakasti ja juoksi tiehensä. Olivia käski minun juosta hänen jälkeensä ja ottaa hänet kiinni, jottei hän ehtisi taloon melua nostamaan; hän itse sanoi lähtevänsä katsomaan, kuinka oli isän laita. Matkalla Olivia kohtasi rengin, joka oli mielistynyt piikaiseen; minä olin sillävälin saavuttanut tytön ja pitelin häntä kiinni. — »Ajattelehan, mikä onni!» huudahti Olivia. »Barbarasta ei ole enää puhettakaan; Yrjö nai Liisun.» — »Sitä minä olen jo kauan odottanutkin», virkkoi kelpo mies jääden seisomaan nyreillä mielin.
Minä olin tytölle selittänyt, että kysymyksessä oli ainoastaan isäukon peijaaminen. Me astelimme kohti palvelijaa, joka kääntyi ja pyrki pakenemaan; mutta Liisu nouti hänet, ja hänkin elehti pettyneenä mitä eriskummallisimmin. Sitten kuljimme yhdessä kotiin. Pöytä oli katettu ja isäukko jo huoneessa. Olivia, joka seisoi takanani, astui kynnykselle ja kysyi: »Isä, suostuthan siihen, että Yrjö aterioi tänään kanssamme? Mutta sinun täytyy sallia hänen pitävän hatun päässänsä.» — »Olkoon menneeksi», virkkoi ukko, »mutta miksi sellaisia erinomaisia? Onko hän loukannut itsensä?» — Olivia veti minut esiin sellaisena kuin siinä seisoin, hattu päässä. »Ei», sanoi hän taluttaen minut huoneeseen, »mutta hänellä on hautomahäkki hatussaan, sieltä pyrkivät pyrähtelemään ulos ja pitämään hiton ilvettä, koska ovat pelkkiä vallattomia veitikoita». — Isä antoi pilan käydä täydestä, vaikka ei oikein tietänyt mitä se tarkoitti. Samassa Ottilia sieppasi hatun päästäni, raapaisi jalallansa ja vaati minua tekemään samoin. Ukko silmäili minua, tunsi minut, mutta ei menettänyt papillista malttiansa. »Kas vaan, herra kandidaatti», huudahti hän kohottaen uhkaavasti sormeansa, »olettepa vikkelästi vaihtanut virkaa, ja minä menetän yht’äkkiä apulaisen, joka vielä eilen varmaan lupasi ahkerasti nousta saarnastuoliin minun asemestani?» Sitten hän nauroi sydämellisesti, lausui minut tervetulleeksi, ja me kävimme pöytään. Mooses tuli paljoa myöhemmin; hän näet oli hemmoteltuna kuopuksena tottunut olemaan päivälliskelloa kuulematta. Sitäpaitsi hän ei kiinnittänyt suurta huomiota seuraan, tuskin silloinkaan, kun väitteli vastaan. Hänen varmentamisekseen minut oli sijoitettu pöydän päähän, missä Yrjö toisinaan istui, eikä sisarten väliin. Astuttuaan sisään ja nähdessään minut selkäpuolelta hän löi minua lujasti olkapäähän ja sanoi: »Maittakoon ruokasi, Yrjö!» — Parhaat kiitokset, nuori herra! vastasin minä. — Vieras ääni ja vieraat kasvot säikähdyttivät häntä. — »Mitä arvelet», huudahti Olivia, »eikö hän ole kovin veljensä näköinen?» — »On kyllä, takaapäin», vastasi Mooses, joka osasi kohta jälleen malttaa mielensä, »samoinkuin kaikkien muidenkin ihmisten näköinen». — Hän ei luonut minuun enää katsettakaan, ahkeroitsihan vain ahmia niitä ruokalajeja, joista oli myöhästynyt. Sitten hän suvaitsi kesken kaiken nousta ja puuhailla jotakin pihamaalla ja puutarhassa. Jälkiruokaa nautittaessa saapui oikea Yrjö tehden koko kohtauksen vieläkin vilkkaammaksi. Mielittiin pilkkailla häntä hänen mustasukkaisuutensa vuoksi ja moitiskeltiin sitä, että hän oli luonut minut kilpakosijaksensa; mutta hän oli kyllin vaatimaton ja taitava ja sekoitti puolittain untelolla tavalla itsensä, morsiamensa, kuvajaisensa ja neidit siinä määrin, ettei lopulta enää tiedetty, kenestä oli puhe, ja että varsin mielellään sallittiin hänen nauttivan, lasin viiniä ja kappaleen omaa kakkuansa.
Aterian jälkeen oli määrä lähteä kävelylle, mutta se ei käynyt oikein päinsä, kun minä olin talonpoikaistamineissa. Mutta naishenkilöt olivat jo varhain aamulla, kun saivat kuulla, kuka oli niin hätiköiden talosta paennut, muistaneet, että kaapissa riippui erään serkun soma nuttu, jota hän täällä vieraillessaan tapasi käyttää metsästysretkillänsä. Minä kumminkin kieltäydyin, ulkonaisesti tosin kaikenlaisin pilapuhein, mutta mielessäni se omahyväinen tunto, etten halunnut serkun avulla tuhota sitä hyvää vaikutelmaa, jonka olin talonpoikana aikaansaanut. Isäukko oli poistunut ruokalevollensa, äiti askarteli talouspuuhissa kuten ainakin. Mutta ystävänipä ehdotti, että kertoisin jotakin, ja minä suostuin heti. Me lähdimme tilavaan lehtimajaan, ja minä esitin sadun, jonka olen myöhemmin kirjoittanut antaen sille nimeksi »Uusi Melusine». Se on »Uuteen Parikseen» suunnilleen samassa suhteessa kuin nuorukainen poikaan, ja minä liittäisin sen tähän, ellen pelkäisi eriskummallisin kuvittelun leikein tärveleväni tässä meitä miellyttävästi ympäröivää maalaistodellisuutta ja yksinkertaisuutta. Lyhyesti sanoen: minun onnistui saavuttaa se, mikä on sellaisten tuotteiden sepittäjäin ja kertojain palkkana: kiihoittaa uteliaisuutta, kiinnittää tarkkaavaisuutta, yllyttää selittämättömien arvoitusten ennenaikaiseen ratkaisemiseen, pettää odotuksia, hämmentää mieliä eriskummallisen sijaan astuvalla vielä eriskummallisemmalla, herättää myötätuntoa ja pelkoa, saattaa huolestumaan, liikuttaa ja vihdoin näennäisen vakavuuden henkeväksi ja hilpeäksi pilaksi muuttaen tyydyttää tunnetta ja saada mielikuvitukselle ainetta uusiin kuvitelmiin ja ymmärrykselle jatkuvaan harkiskeluun.
Jos joku sattuu tuonnempana tämän sadun painettuna lukemaan ja epäilemään, onko se voinut sellaista vaikutusta aikaansaada, niin ottakoon huomioon, että ihmisen on oikeastaan määrä vaikuttaa ainoastaan nykyisyydessä. Kirjoittaminen on kielen väärinkäyttämistä, äänetön lukeminen on viheliäinen puhumisen vastike. Ihminen vaikuttaa toiseen ihmiseen, minkä vaikuttaa voi, persoonallisuudellansa, nuori ihminen voimakkaimmin toisiin nuoriin, ja siten koituvat kaikkein puhtaimmat vaikutukset. Juuri ne elähdyttävät maailmaa ja estävät sitä henkisesti samoinkuin ruumiillisestikin tuhoutumasta. Minä olin perinyt isältäni eräänlaisen opettavaisen puheliaisuuden, äidiltäni taas kyvyn kirkkaasti ja voimallisesti esittää kaikkea, mitä kuvitteluvoima voi tuottaa ja käsittää, kyvyn uudistaa tuttuja satuja, keksiä ja kertoa, vieläpä kertoessani keksiä toisia. Tuo isältä saatu perintöosa teki minut enimmälti seurassa epämukavaksi, sillä kukapa mielellään kuuntelisi toisten ajatuksia ja mielipiteitä, varsinkaan nuorukaisen, jonka arvostelmat vajanaisen kokemuksen vuoksi aina tuntuvat riittämättömiltä. Äitini Sitävastoin oli minut oikeastaan hyvin varustanut seurustelua varten. Tyhjinkin satu viehättää kovin mielikuvitusta, ja ymmärrys omaksuu kiitollisena vähäpätöisimmänkin sisällyksen.
Sellaisilla kuvauksilla, jotka eivät tuottaneet minulle vähääkään vaivaa, minä hankin itselleni lasten suosion, innostin ja ilahdutin nuorisoa ja kiinnitin itseeni vanhempien henkilöiden huomion. Seurapiirien tavanomainen luonne pakotti minut kuitenkin varsin pian lopettamaan nämä harjoitukset, ja minä olen siten menettänyt liiankin paljon elämännautintoa ja vapaan henkisen kehittymisen tilaisuutta, mutta nuo molemmat vanhempien lahjat ovat minulla mukanani halki elämän, liittyneinä erääseen kolmanteen: tarpeeseen ilmaista ajatuksiani kuvanomaisesti ja vertausten nojalla. Yhtä taitava kuin henkeväkin tohtori Gall, joka oppinsa perusteella havaitsi minussa nuo ominaisuudet, vakuutti niiden johdosta, että minä olen oikeastaan syntynyt kansanpuhujaksi. Minua tuo ilmoitus melko tavalla säikähdytti, sillä kun ottaa huomioon, ettei minun kansakuntani keskuudessa ollut mitään puhuttavaa, niin siinä tapauksessa, että tuo tosiaankin pitäisi paikkansa, kaikki muu, mihin saatoin ryhtyä, olisi valitettavasti ollut väärälle uralle suistumista.