TASSO. Siis suokaa hämilläin mun täältä mennä, ett' onnessani lehdon suojaan piillä nyt saan, kuin ennen murheessani tein! Siell' yksin käyskelen, ei kenkään mieleen tuo ansaitsematonta onneani. Ja kirkkaan lähteen kuvastavan miestä jos sattumalta näen, jok' oudosti on seppelöity, sekä kahden puolen puut, vuoret alla taivaan kuultavan lepäävät mietteissään—, niin minust' on, kuin Elysiumin mä loihdittuna näkisin siihen. Kysyn arvellen: Ken vainaja tuo liekään, nuorukainen tuo ajan menneen, soma seppel päässään? Mi ansionsa lie ja nimensä? Ma varron kauan, mietin: toinen vielä tulispa, kolmaskin, ja haastellen kuin ystävykset seuraans' yhtyisivät. Oi, vanhan ajan urhot, runoilijat jos koossa näkisin tuon lähteen luona! Oi, jospa täällä ois he yhdess' aina, kuin eläissäänkin lujaan liittyneinä! Niin raudan rautaan sitoo lujasti magneetin voima, niinkuin sankarin ja runoilijan sama pyrkimys. Homeros itsens' unhoitti ja vihki elonsa muistolle vain kahden miehen, ja Aleksander Elysiumissa Akillest' etsii ja Homerosta. Oi, jospa saisin minä nähdä heidät, nuo sielut suurimmat, nyt yhtyneinä!
LEONORA. Jo havahdu! Äl' anna meidän tuta, ett' aivan halveksut sä nykyaikaa!
TASSO. Mua juuri nykyaika ylentää; vain näytän vieraalt',—olen hurmaantunut.
PRINSESSA. Ma kuulen ilolla, ett' ihmistapaan sa puhut, haastain kanssa henkien.
(Eräs hovipoika tulee ruhtinaan luo ja puhuu hänelle hiljaa jotakin.)
ALFONSO.
Hän tullut on—juur' aikaan parhaaseen!
Antonio!—Hänet tuo—Tuoll' onkin hän jo!
NELJÄS KOHTAUS.
EDELLISET. ANTONIO.
ALFONSO. Sua tervehdin, kun itses meille tuot ja onnen uutisia!
PRINSESSA.
Tervetullut!