LEONORA (käsiään taputtaen).
Enskerran-seppelöity eläköön!
Kuin seppel kaunistaakaan kainon miehen!
(Tasso nousee.)
ALFONSO. Se esikuva vain on kruunun, sua mi Kapitolioll' on kaunistava.
PRINSESSA. Sua kuuluvammin siellä tervehditään; tääll' ystäväin on kiitos hiljainen.
TASSO. Oi, päästäni pois seppel ottakaa, pois ottakaa! Se polttaa kulmillani! Ja niinkuin päivänsäde, liian kuuma, tapaisi päätäin, tajunvoimani se tuhoo otsastani. Kuume riehuu mun veressäni. Anteeks! Tää on liikaa!
LEONORA. Tää lehvä ennemminkin suojaa päätäs, sun, jonka kuumat seudut mainehen on kuljettava, ja sun otsaas varjoo.
TASSO. En ansaitse mä viillytystä sitä, mi sankar-otsaa vain on ympäröivä. Oi, pilviin nostakaa se, jumalat, ja kirkastakaa, pääni pääll' ett' aina yleten väikkyis se, ett' eloni ois iki-vaellusta sitä kohti!
ALFONSO. Ken varhain hankkii elon hyvyyttä hän varhain osaa sille arvon suoda; ken varhain nauttii, luovuttaa ei mieli se koskaan pois, mit' omisti hän kerran; ja omistava varuillansa olkoon.
TASSO. Ja ken niin tahtoo olla, povessaan alati valppaan voiman tuntekoon. Ah, poiss' on multa nyt se! Hetkell' onnen mun jättää voima synnynnäinen tuo, mi tyynnä turmaa, vääryytt' ylpeänä muu neuvoi kohtaamaan! Tään hetken ilo, tään hetken ihastusko ytimen lamautti minun jäsenistäni? Mun vaipuu polveni! Taas kerran näet, oi ruhtinatar, minut nöyrtyin eessäs! Mun kuule pyyntöni: se ota pois, ett' uuden, tuoreen elon tuta saisin, kuin kauniist' unelmasta havahtuin!
PRINSESSA. Kun kainon rauhallisna leiviskää, min jumalilta sait sa, kantaa voit, myös lehviä näit' opi kantamaan, —ne ovat kauneinta, mit' antaa meill' on. Ken kerran otsallaan ne ansiosta saa tuta, siinä ne häll' aina leyhyy.