ALFONSO. Ja oma aikas, jälkimaailmas jos oomme me, ei sovi meidän olla vain lahjan veltot vastaanottajat. Tuon runoilijan kauniin voitonmerkin, min sankarikin, häntä tarvitseva, suo kateudetta häntä kaunistavan, näen täällä esi-isäs otsalla.
(Osoittaa Vergiliuksen rintakuvaa.)
Tuon onko toimittanut sattuma vai henki joku? Turhaan täällä ei se ole nyt. Vergiliusta kuule: Miks juhlitte te kuolleita? Heill' ilo ja palkka olihan jo eläissään; ja meitä ihaillen kun juhlitte, osansa myöskin eläville suokaa; jo kuvani on kyllin seppelöity— viherjä oksa elon osa olkoon.
(Alfonso viittaa sisarelleen; tämä ottaa seppeleen Vergiliuksen päästä ja lähenee Tassoa. Tasso peräytyy.)
LEONORA. Sä kieltäydytkö? Katsohan, mi käsi sinulle ikikauniin lehvän tarjoo!
TASSO. Oi, empiä mun suokaa! Enhän tiedä, kuin tämän hetken jälkeen eläisin.
ALFONSO. Tuot' omaisuutta nauttein ihanaa, mi ensi hetkellä sua pelästyttää.
PRINSESSA (pitäen seppelettä ylhäällä). Suot mulle ilon harvinaisen, Tasso: sanatta aatokseni ymmärrät.
TASSO. Käsistäs kallehista taakan kauniin ma halpaan päähän' otan polvistuin.
(Hän polvistuu, prinsessa laskee seppeleen hänen päähänsä.)