ANTONIO. Saa huomionsa vain mies kokenut ja luottons', suosionsa toimelias. Jo nuorna palveltuaan valtiota nyt sitä ohjaa hän ja vaikuttaa hoveihin, joit' on usein ennen jo lähettiläänä nähnyt, ohjannutkin. Niin selvä maailma on katseelleen kuin oman valtionsa etukin. Hänt' toiminnassa nähden kiitetään ja iloitaan, kun aika ilmi tuopi, min hiljalleen hän kypsyttänyt on. Ei elo kauniimpaa suo näkyä, kuin ruhtinaan, mi taiten hallitsee, kuin maan, miss' ylpeät on alamaiset, —kuin itseänsä kukin palvelis, kosk' oikeat on kaikki käskyt siellä.
LEONORA. Oi milloin nähdä saanenkaan sen maan mä läheltä!
ALFONSO. Kai toimiakses siellä: vain katsomaan ei tyydy Leonora! Se eikö hupaista ois, ystävätär, jos joskus suureen peliin puuttumaan myös hennot kätösenne saisimme?
LEONORA (Alfonsotle).
Mua tahdot ärsyttää, mut etpä osaa.
ALFONSO.
Oon sulle paljon velkaa entisestään.
LEONORA.
No niin, mä velkaan jään nyt sinulle.
Suo anteeks, kysellä mun rauhass' anna!
(Antoniolle:) Lie suosinut hän paljon omaisiaan?
ANTONIO. Ei enemmän, ei vähemmän kuin kohtuus. Jos mahtimies ei huolta omaisistaan voi pitää, kansakin jo häntä moittii. Gregorius heille hiljaa hyödyks on ja kohtuullisna, palvelukseen maan nuo kunnon miehet asettain, ja täyttää yht'aikaa kaksi lähi-velvoitusta.
TASSO. Myös tieteen, taiteen suojaans' ottaako hän mielellään? Ja esikuvinaan häll' onko suurten aikain ruhtinaat?
ANTONIO. Suo tieteelle hän arvon, hallintoa mi edistää ja kansain tuntemista; ja Roomaa kaunistaakseen taidetta hän suosii, palatseista, temppeleistä maanpiirin ihmeluomat tehdäkseen. Ei lähellään saa jouten kukaan olla! Ken arvoon pyrkii, hyödyks olkohon!
ALFONSO. Ja luuletko, ett' asiamme kohta voi tulla päätökseen, ett' enää ei he tuonne tänne kylvä esteitä?