ANTONIO. Ois suuri erhetykseni, jos ei jo nimikirjoitukses, joku kirje vois ainiaaksi päättää riitaa tätä.
ALFONSO. Niin kiittää näitä elinpäiviäni saan onnen sekä voiton ajaksi. Näen laajentuneen alueeni, varmaks sen tiedän vastaisuuden. Sä sen aikaan sait miekaniskutta; työnkruunun hyvin oot ansainnut. Sen naiset sitokoot ens tammilehdosta ja painakoot armaana aamuna sen ohimoilles. Mut Tassokin mun rikkaaks tehnyt on: Jerusalemin vallannut on meille, niin hämmästyttäin uuden kristikunnan, ja määrän ylhän, kaukaa loistavan, on rohkein, lujin mielin saavuttanut.
ANTONIO. Nyt arvoituksen ymmärrän. Näin ihmein kaks seppelpäätä äsken tullessani.—
TASSO. Kun omin silmines näät onneni, niin toivon: hämillinen mielenikin samoilla katsein koe huomata.
ANTONIO.
Jo kauan tiesin, ett' on palkitessaan
Alfonso määrätön. Nyt tuta saat sa,
mit' ennen kukin läheisistään sai.
PRINSESSA. Kun ensin näät, mit' on hän suorittanut, kohtuullisiksi meidät huomaat vain. Tääll' oomme vain ens todistajat tyynet sen suosion, min tulevainen aika on hälle suova kymmenkertaisna.
ANTONIO.
Jo teiss' on varma tuki maineelleen.
Ken epäillä sais, kun te kiittää voitte?
Mut sanokaa, ken Arioston päähän
tuon painoi seppeleen.
LEONORA.
Sen minä tein.
ANTONIO. Sen hyvin teit! Tuo häntä kaunistaa, kuin seppel laakerinenkaan ei voisi. Kuin luonto kirjovaippaan vihantaan povensa peittää pohjattoman rikkaan, niin hänkin kaiken sen, mi ihmiselle suo ylevyyttä, rakastettavuutta, tarinan vaippaan verhoo kukkeaan. Kokemus, ymmärrys ja tyytyväisyys ja hengenvoima, aisti, tosihyvän tajunta puhdas, henkimäisinä ja ilmi-olentoina sentään elää ne hänen lauluissaan, kuin näkisimme ne levoss' alla kukkalehdikoiden, keveät kukkalumet peittonaan, päät ruusupauloissa, ja amoriinit somasti ympärillä ilakoivat. Ohella runsauden lähde läikkyy, siin' ihmekalat välkkyy kirjavat. Täynn' ilma kummaa siivellistä, niityt ja viidat kaunokarjaa outoa; vihanta-piilostansa kuje vilkkuu, ja kultapilven päältä viisaus aik' ajoin ääntää lauseen ylhäisen, vaan hulluus harppuansa sointuvaa lyö vimmaisena riehuin näköjänsä, vaikk' kaunein tahti säveleitä sääntää. Ken uskaltaa tään miehen rinnalle, sen rohkeus jo lehvän ansaitsee. Mä pyydän anteeks, että innostuen, kuin huumattuna, kyllin harkita en osaa aikaa, paikkaa, sanojani; nää runoilijathan, nää seppeleet, tää naisten harvinainen juhla-asu mun siirtää itsestäni outoon maahan.
PRINSESSA. Ken yhden ansion niin hyvin huomaa, myös toisen käsittää. Saat kerran meille runoista Tasson tulkita, min yksin sä ymmärrät, min me vain aavistimme.