ALFONSO. Antonio, tule! Paljon haluan sult' udella mä vielä. Sitten saat sä jäädä aina päivänlaskuun asti seuraksi naisten. Tule! Hyvästi!
(Antonio seuraa ruhtinasta, Tasso naisia.)
TOINEN NÄYTÖS.
Sali.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
PRINSESSA. TASSO.
TASSO. Sua arastellen askeleni seuraa, oi ruhtinatar, tuhat aatosta mun sielussani myllertää. Mun on, kuin kutsuis yksinäisyys, suloisesti mua viekoitellen: tule! rinnastasi ma valppaat epäilykses haihdutan. Mut kun ma puolehesi katson, kun sanankin kuulen sinun huuliltasi, uus päivä minua jo ympäröi ja kaikki sielun siteet aukeavat. Ma tahdon tunnustaa: mies joka tänne niin arvaamatta tuli, lempeästi unesta kauniist' ei mua herättänyt; ol' olennollaan, sanoillansa minuun niin kumma teho, että enemmän kuin koskaan kaksinaiselta ma tunnun ja itseäni vastaan sodin taas.
PRINSESSA. On mahdotonta, että ystävä, niin kauan vierahissa elänyt, vois heti, meidät jälleen nähtyänsä, oloihin entisiin taas kotiutua. Ei sisäisesti muuttunut hän ole; vain joku päivä kanssaan eläkäämme, niin kielet verkallensa virittyvät, siks kunnes kaunis sopusointu taas ne yhdistää. Kun tietää lähemmin hän saa, mit' olet tehnyt tällä aikaa, sun varmaan rinnalle sen runoilijan hän asettaa, jonk' äsken jättiläiseks sinuhun verraten hän kuvaili.
TASSO. Ah, ruhtinatar, hänen suussansa mua Arioston maine enemmän on ilahduttanut kuin loukannut. On lohdullista tietää kiitettävän, mit' itse esikuvanansa pitää. Voi hiljaa sydämessään sanoa: jos osan arvostansa saavutat, myös maineestansa osa sulle tulee. Ei, minun sydäntäni sykähdytti ja vielä täyttää koko sieluni olennot maailman tuon elävän, mi kiertää levotta ja suunnatonna vain ympär' yhden suuren, perin viisaan, ja täyttää kuuliaisna ratansa, min puolijumalansa sille sääti. Ma innoin seurasin, ma riemuin kuulin puhetta selvää miehen kokeneen; mut sikäli kuin kuuntelin ma, ah, omissa silmissäni alenin; kuin kaiku, vuoriin raukeava, kohta jo tyhjiin katoovani pelkäsin.
PRINSESSA. Ja selvään äsken näytit tuntevasi, kuin toisillensa elää sankari ja runoilija, toistaan etsien ja ilman kademieltä. Ihana on teko laulunarvoinen, vaan suurta myös jälkimaailmalle säilyttää työn suuren tenho runoss' arvokkaassa. Suojasta vähän yhteiskuntamme sä tyydy myrskysäitä elämän kuin rantamalta tyynnä seuraamaan.