ANTONIO. Jos viel' on puhuttavaa sulla, puhu! jos ei, niin vaiti, älä keskeytä! Siis, herrani, ken riidan alkoi, minä Vai tuoko kiihkopää? Ken vääräss' on? Se etäinen on kysymys ja vielä kai toistaiseksi paras heittää sikseen.
TASSO. Kuin niin? Kai ensi kysymys on se, ken oikeassa on, ken väärässä.
ANTONIO. Ei varsin, vaikka mieli suhdaton niin luuleekin.
ALFONSO.
Antonio!
ANTONIO. Armollinen, sua tottelen, mut olkoon vaiti hän! Mun puhuttuani hän jatkakoon. Saat sinä ratkaista. Mä siis vain sanon: en haastaa oikeuteen, en syyttää häntä ma voi, en itseäni puolustaa, en antaa vaatimaansa hyvitystä: ei edessäsi vapaana hän seiso. Hän alaisena lain on ankaran, jot' armos korkeintaan voi lieventää. Mua uhkas täällä hän ja taistoon vaati; ja tuskin sulta salas paljaan miekan. Jos väliimme et sinä ehtinyt, myös minä syylliseksi tullut oisin ja häpeillen nyt seisoisin sun eessäs.
ALFONSO (Tassolle).
Et hyvin tehnyt.
TASSO. Oma sydämeni vapauttaa minut, sinun varmaan myös. Niin on: ma uhkasin ja vaadin, miekan myös vedin. Mut et tiedä, kuinka loukkas hän mua sanoin salakähmäisin ja harkituin, kuin vuoti hieno myrkky vereeni nopeasti kieleltään, kuin liehtoi vain hän mielenkuohuani! Hän kylmän tyyneytensä säilytti, mua kiihtäin, ärsyttäin. Oi, hänt' et tunne, et tunne, etkä tule tuntemaan! Eteensä ystävyyteni toin kauniin, mut lahjani hän heitti jalkoihini. Jos syttynyt ei sieluni ois silloin, se aina arvoton sua palvelemaan, sun armoos oisi. Anteeks suo, jos lain ja tämän paikan unhoittanut olen! En millään pohjalla saa raukka olla, sijalla millään alennusta sietää. Jos milloin rinnastani haihtunee se tunto, silloin rankaise, pois työnnä ja iäks silmäis eestä minut hylkää!
ANTONIO. Helposti taakat kantaa nuorukainen, syyt pyyhkii pois kuin tomun vaatteistaan! Se kummaa ois, niin ellei tunnettu ois runouden lumovoima, joka lyö mahdottoman kanssa leikkiänsä niin mielellään. Mä tuskin uskon, että myös sinä, herrani, ja palvelijas niin turhaksi tään teon arvaatte. Jokaista majesteetti suojelee, ken häntä lähestyy kuin jumaluutta ja hänen vihittyä asuntoaan. Kuin luona alttarin sen kynnyksellä myös talttuu intohimo jokainen. Ei miekka välky siellä, sana uhkaa, ei solvauskaan vaadi kostoa. Sen ulkopuolla katkeruudelle ja vihalle jää kyllin kiistatilaa. Ei uhkaa raukka siell', ei mies käy pakoon. Takeeksi turvan taattos perustivat nää muurit, pyhäköksi arvolleen ne asettivat, viisaasti tään rauhan lain kurill' ankaralla säilyttivät; maanpakoon, vankilaan tai kuoloon kävi, ken rikkoi; arvoa ei katsottu, ei sääli oikeutta sitonut; pelästys ilkiönkin valtasi. Nyt näämme pitkän, kauniin rauhan jälkeen taas hyväin tapain paikkaan raa'an raivon ja kiihkon palaavan. Jo päätä, herra, ja rankaise! Ken voikaan kaitaa tietä velvollisuuden vaeltaa, jos laki ja käsi ruhtinaan ei turvaa häntä?
ALFONSO. Mun puolueeton mielen' ymmärtää viel' enemmän kuin sanoakaan voitte. Ois kaunihimpi ollut päivänne, jos syytä tähän sanaan ei ois mulla. Näet liki oikeutta täss' on vääryys. Sua jos Antonio on loukannut, hän velvollinen hyvittämään sua on jollain tavoin, niinkuin vaadit sa. Välittäjänne mielelläni oisin. Mut, Tasso, vankeudella sovitat sä syysi. Niinkuin annan anteeks sulle, niin lievennän myös lakia sun tähtes. Nyt meidät jätä! Huoneessasi pysy ja itseäsi yksin vartioi!