TASSO.
Tää tuomar-sanas onko, ruhtinas?
ANTONIO.
Sä etkö huomaa isän lempeyttä?
TASSO (Antoniolle). Sun kanssas mull' ei enää puhuttavaa. (Alfonsolle.) Oi herra, minut, vapaan, vankeuteen sun vakaa sanas heittää. Olkoon niin! On mielestäs se oikein. Sanaas pidän mä pyhänä, siks sydän vaiti olkoon. Se uutta mulle on, niin uutta, että sua, itseäni, paikkaa tuskin tunnen. Tään miehen sentään tunnen—. Totella ma tahdon, vaikka paljon vielä voisin puhua, kuten tulis. Vait on suuni. Se rikos oliko? Mua ainakin rikollisena näytään pitävän. Ja vanki oon, mit' arvelleekin sydän.
ALFONSO.
Sen otat syvemmästi kuin mä itse.
TASSO. Se menee yli ymmärrykseni; tai oikeastaan ei,—laps enhän ole; mun pitäis ymmärtää se, luulisinpa. Äkisti valo mulle vilkuttaa, vaan kohta hämärään se peittyy taas, vain tuomioni kuulen, kumarran. On turhaan sanoja jo tuhlattu.
—Täst' alkain tottelemaan, avuton, sa totu! Unohdit, miss' olit sa: jumalten majoiss', et maan tanterilla; nyt äkki-lankeemus sun lamauttaa. Niin, tottele, äl' emmi! Vaikeaakin On miehen tekeminen alttiisti.
—Pois ensin ota miekka, minkä annoit, kun Ranskaan lähdin kardinaalin kanssa; ei kunniata tuonut ole se, vaan häpeääkään ei, ei tänään edes. Syvästi liikutetuin sydämin pois luovutan tään lahjan toivontäyden.
ALFONSO.
Et tunne mieli-alaani sua kohtaan.
TASSO. On työni totella, ei ajatella. Ja lahjan kauniimmankin surukseni mua vaatii säädyllisyys luovuttamaan. Ei sovi vangin päähän seppele: pois siitä itse siirrän kaunistuksen, min ikiaikaiseksi suodun luulin. Sain liian varhain onnen kauneimman, ja kuin sill' ylvästellyt oisin, multa se liian pian riistetään.
—Sa otat itseltäs, mit' ottaa kukaan ei voinut, mit' ei jumalat suo toiste. Niin kummat ihmisell' on koetukset: kevyttä joustavuutta jos ei luonto ois meille antanut, niit' emme kestäis. Opettaa hätä meitä leikkien pois jumalien lahjat tuhlaamaan: me kädet aukaisemme mielellämme, ett' iäks aartehemme häviää.