—Myös kyynel seuraa tätä suudelmaa ja sinut katoon vihkii! Sallittu tää onhan heikkoutemme hento merkki. Ken itkis ei, kun kuolematon edes ei turvaa hävitystä vastaan saa? Tään miekan ympärille kiertyen mi surukseni ei sua ansainnut, kuin urhon kirstulla, nyt haudalla mun onneni, mun toivoni sä lepää!
—Nää vapaaehtoisesti etees lasken; ken kantaa asetta sun vihas alla? ken seppeltä sun hylkäämänäs, herra? Käyn vankilaani, vartoin päätöstä.
(Ruhtinaan annettua merkin ottaa hovipoika miekan seppeleineen sekä vie sen pois.)
VIIDES KOHTAUS.
ALFONSO. ANTONIO.
ANTONIO. Tuon pojan minne houre vetää? Kuinka arvonsa, kohtalonsa värittääkään! Mielestään nuoriso, tuo rajoitettu ja kokematon, valio on varsin ja itsensä se kaikkeen valtuuttaa. Hän rangaistusta nuorna kärsiköön, omaksi hyväkseen sen miesnä näkee.
ALFONSO.
Hän rangaistu on—pelkään, liioinkin.
ANTONIO. Jos lempeyttä osoittaa sa tahdot, taas vapauteensa, herra, laske hänet, ja kiistamme siis miekka ratkaiskoon.
ALFONSO.
Jos on se tarpeellista, käyköön niin.
Vaan kuinka ärsytit sä vihaan häntä?