KOLMAS KOHTAUS.
LEONORA (yksin). Kuin säälittää tuo jalo sydän mua! Kuin murheellinen onkaan osansa! Ah, tappion hän kärsii,—voittaako sa aiot? Tarpeellista liekö Tasson pois siirtyä? Sä siksikö teet tämän, jott' yksin saisit haltuus sydämen ja kyvyt, jotka tähän saakka jakaa sait toisen, etevämmän, kanssa? Onko se rehellistä? Mitä puuttuu sulta? On puoliso ja poika, omaisuutta ja arvoa ja kauneutta sulla, hänetkin tahtoisitko lisäksi? Sa rakastatko häntä? Miksi muuten et enää ilman häntä olla vois? Sen saat sa itsellesi tunnustaa.— Mi riemu saada kuvastimekseen tuo kaunis sielu! Eikö onni ole kaht' ihanampi, kun hän laulullaan kuin päällä pilvein kaaren meitä kantaa? Kas silloin olet miekkonen! Ei kyllin, ett' olet, omistat, mit' toivoo moni; sen myöskin kukin tietää omakses! Sua maasi mainitsee ja sinuun katsoo, se onhan kaiken onnen ylin huippu. Vain Lauran mainettako laulaa saisi kaikk' armaat huuloset? Ja yksinkö Petrarca outoa oi' ihanaistaan siis oikeutettu julki jumaloimaan? Ken miehistä mun ystävälleni vois vetää vertoja? Kuin nyky-aika, niin tulevakin häntä kunnioittaa. Kuink' ihanaa, kun elon loistoa saa vierellänsä nauttia ja käydä päin vastaisuutta kevein askelin! Ei enää aika, vanhuus, inha maine, min oikku menestyksen aallot nousuun ja laskuun saa, sua vahingoittaa voi: mi katoovaist' on, laulussa se säilyy. Viel' olet kaunis, vielä onnellinen, vaikk' onkin aikaa sitten pyörteeseensä sun riistänyt jo kaiken kiertokulku. Sun on hän oleva, sa prinsessaa et silti köyhdytä: on samanlaista tää kiintymys kuin kaikki muutkin hällä. Kuin hento valo kuun, ne niukasti valaisee öisen vaeltajan tietä; ei lämpöä, ei elon hurmaa hehku ne ympärilleen. Tasson onnesta hän erossakin samoin iloitsee kuin milloin joka päivä hänet näki. Ja enhän ystäväni kanssa sentään maanpakoon täältä aio kaikota: mä vielä palaan, tuonpa hänetkin. Niin käyköön!—Tuoll' on jäykkä ystävä; saa nähdä, voinko hänet taltuttaa.
NELJÄS KOHTAUS.
LEONORA. ANTONIO.
LEONORA. Et rauhaa kanssas tuo, vaan sotaa; kuin leiristä tulisit tai taistelusta, miss' auttaa nyrkki vain ja väkivalta, et Roomasta, min pyhä viisaus kätensä nostaa siunaavan ja näkee maailman kuuliaisen jalkains' eessä.
ANTONIO. Saan kestää moittees, kaunis ystävätär, mut anteeks-antokin lie likellä. On vaarallista, liian kauan jos kohtuuden viisaan miesnä käydä täytyy. Sivulla väijyy paha haltia ja väkisin aik' ajoin uhrin vaatii. Sen sille valitettavasti kannoin täll' erää ystäväini vahingoksi.
LEONORA. Niin kauan vierahista ihmisistä näit vaivaa, katsoit heidän mieliään: nyt, ystäväsi taas kun näet, heitä et tunne, kohtelet kuin vieraita.
ANTONIO. Siin' onkin vaara, armas ystävätär! Varoen käyt sä vierahien kesken ja tarkkaat, heidän suosiostaan etsit päämäärääs, siten heistä hyötyen. Mut ystävien luona vapaudesta ja heidän rakkaudestaan nautit, sallit myös oikun itselles, ja intohimo taas rajumpana ottaa valtansa. Niin ensiksi me niitä loukkaamme, joit' armahimmin rakastamme.
LEONORA. Sinut näen ilokseni, kallis ystäväni, taas tyynten sanais takaa kokonaan.
ANTONIO. Niin, surukseni tunnustan, ett' tänään mä ylenmäärin maltin unhoitin. Mut työstä kiusallisesta kun palaa mies rehellinen kuumin ohimoin ja kaipaa iltamyöhän viileyteen taas uutta vaivaa varten levätäkseen, mut huomaa, ett' on varjoon joutilas leveän sijan ottanut,—kai hyvin voit ymmärtää, hän mitä silloin tuntee?