LEONORA.
Hän vielä on.
PRINSESSA. Vaan kauan ei. Kun hänet näin ensi kerran, paljon merkitsi se hetki. Tuskin toipunut ma olin, pois tuskin oli kipu väistynyt ja sairaus; ma hiljaa kainon katseen loin elämään, taas päivä ilahutti ja veljen, siskon seura, imin luottain taas toivon puhtahinta hunajata. Sain uskallusta eespäin katsoa viel' elämään, ja kaukaa lähestyi mua hahmot ystävälliset, niin, silloin, Eleonora, mulle nuorukaisen esitti siskoni, toi seurassaan. Ja tunnustaa voin sulle: sijan sai hän silloin mielessäni ainiaaksi.
LEONORA.
Oi ruhtinatar, siin' ei katumista!
On voitto jalouden tunteminen,
ja sit' ei meiltä koskaan voida riistää.
PRINSESSA. On peljättävä oivaa, kaunista, kuin liekkiä, jost' ihana on hyöty niin kauan kuin se palaa liedessäsi, kuin tielläs on se soihtu lempeä, —ken vois, ken tahtois silloin pois sen antaa? Vaan jos se riehua saa valloillansa, kuin tuhoaakaan se! Nyt päästä minut! Ma lavertelen, vaikka sultakin salata pitäis, kuink' oon heikko, sairas.
LEONORA. On mielen sairaan helpoin valituksiin ja luottamuksen helmaan vaimentua.
PRINSESSA. Jos tehoo luottamus, niin pian elvyn; sua kohtaan on se puhdas, ehyt mulla. Ah ystävätär! Päätin kyllä jo: hän lähteköhön vain! Mut päiväin pitkäin jo tunnen tuskaa loputonta nyt, kun luopua mun täytyy ilostani. Ei tapaa enää silmäluomill' aamu keralla unten yhtä, kirkkahinta, heräämishetkell' enää rintaa täytä iloisin kaipuin näkemisen toivo; mun ensi katseheni puistosta hänt' etsii turhaan aamunkasteen aikaan. Kuin kaunihisti toive täyttyikään, kun kanssaan armain illoin käydä sain! Kuin suurenikaan kaipuu, toinen toistaan paremmin aina tuta, ymmärtää! Ja joka päivä mieli kauniimmat ja puhtahammat tapas sopusoinnut. Mi hämy silmäni nyt peittääkään! Nyt päivän loiste, valon ylhäisen suur' autuus, värit rikkaat maailman ja muodot tuhannet on vaipuneet mua saartavahan sumuun raskaaseen. Yks oli päivä ennen elämä; vait oli suru, aavistuskin mykkä, ja alustamme ilman ohjausta vei eespäin virran aallot kepeät; nyt salaa tunto ange poveen astuu ja kauhuun peittää päivän tulevan.
LEONORA. Taas uusi päivä sulle ystäväs ja uudet ilot, uuden onnen tuo.
PRINSESSA. Ois mulla mieli pitää omani: tuo huvitusta vaihtelu, mut tuskin myös hyötyä. En kaihoin nuorekkain ja kiihkeästi koskaan arpamaljaan maailman vieraan ole tarttunut, jott' osallensa sydän kokematon sais jotain sattumalta siepatuksi. Mun kunnioittaa täytyi häntä, siksi myös rakastaa; ja hänhän elämän mun elämääni vasta oikein toi. Sun hänt' on vältettävä! mietin ensin. Ma kartoin, kartoin, lähemmäs vain tulin. —Niin armas ansa, rangaistus niin kova! Pois katoo multa puhdas, tosi onni, ja kaiholtani paha valta joku kaikk' ilot vaihtaa tuskiin tuttaviin.
LEONORA. Jos sana ystävän ei lohduta, niin huomaamatta aika lempeä ja elon ihanuus sua virkistää.
PRINSESSA. Niin kaunishan on maailma! Niin paljon sen ääriin mahtuu hyvää elämään. Ah, aina sentään askelehen päähän se meistä näyttää karkaavan ja vetää kautt' elämämme askel askeleelta ain' asti hautaan aran kaipuumme! Niin harvoin, harvoin löytää ihminen sen, mikä näytti hälle määrätyltä, niin harvoin sen hän pitää saa, min kerran jo tavoittamaan käsi onnistui! Pois riistäytyy se, mikä ensin meille ol' antaunut, ja itse laskemme sen pois, mit' innokkaasti tapailimme. Kyll' onni on, mut emme tunne sitä; tai tunnemme ja kaltoin kohtelemme.