LEONORA.
Sun sanas tehoaisi enemmän.
PRINSESSA. Sen tiedät, ystävä, en mitään pyytää, urbinolaisen sisareni lailla, voi itselleni enkä rakkailleni. Mä mielelläni elän hiljaa vain ja kiitollisna otan vastaan, mitä voi sekä tahtoo antaa veljeni. Siit' ennen itseäni soimasin ma paljonkin; nyt olen päässyt siitä. Mua usein moitti eräs ystävätär: oot epäitsekäs, niin sanoi hän, se kaunist' on; mut olet siihen määrään, ett' ystävänkään tarpeet sydäntäs ei kyllin liikuta. Sen tyynnä kuulen ja kaiketi saan kärsiä tään moitteen. Sit' enemmän mä iloitsen, kun voin nyt auttaa ystävääni teossa; saan äidin-perintöni haltuuni ja tukea hänt' osaltani tahdon.
LEONORA. Oi ruhtinatar, tilaisuus myös mulla on ystävyyttäni nyt osoittaa. Hän varojaan ei hyvin valvo, niinpä hänt' auttelen ma taiten puuttehissaan.
PRINSESSA. Vie pois siis hänet, ja vaikk' yksin jäänkin, sun omasi hän olkoon ennemmin: niin, nähdäkseni, varmaan parhain on. Terveelliseksi taas mun tätä tuskaa siis täytyy ylistää! 0l' osani se nuoruudesta asti. Tuttu on se. Jää puolinaiseks kallein tappio, kun varmat emme omistuksest' olleet.
LEONORA. Sun onnes, hyvin ansaitsemas, toivon mä nähdä.
PRINSESSA. Leonora! Onneni? Ken onnellinen on?—Mä veljeäni niin kyllä kutsuisin: suursydän, hän näet aina tyynnä kestää kohtalonsa; mut ansiotaan palkita ei koskaan. Mun sisareni onko onnellinen, tuo kaunis nainen, sydän ylevä? Hän last' ei miehelleen saa nuoremmalle; mies häntä kunnioittaa hartaasti, mut ilo talossa ei silti asu. Mit' auttoi äitiämme viisaus ja laajat tiedot, jalomielisyys? Hän vieraan erheen silti välttää voiko? Meist' eroitettiin hän; nyt on hän kuollut, ei varmuutta meill' ole, että kuoli hän sovinnossa Jumalansa kanssa.
LEONORA.
Oi, puutost' älä katso jokaisen,
vaan mitä vielä jokaiselle jää!
Mit' ei jää sulle vielä?
PRINSESSA. Minulle? Jää kärsivällisyys! Mä siihen totuin jo nuoruudesta. Siskot, ystävät kun riensi juhlain iloon yhteiseen, mun, sairaan, täytyi huoneeseeni jäädä, ja tuskain parissa sain oppia jo varhain kieltäymään. Vain yhdestä sain yksin ollessani huvitusta; se oli laulu. Itse viihdyttelin mä itseäni, tuskan, kaipauksen ja toivot kaikki hiljaa uneen lauloin: niin usein tuska nautinnoksi muuttui ja sopusointuun vaihtui surukin. Tät' onnea en kauan pitää saanut, pois lääkäri vei senkin, vaikenemaan mun tuomitsi; sain elää, kärsiä vaill' ainokaista pientä lohdutusta.
LEONORA. Niin monta ystävää sull' oli luonas, ja terve olet nyt ja virkeä.
PRINSESSA. Niin, terve, toisin sanoen: en sairas; ja monta uskollista ystävää on onnenani. Oli yksi myös—