LEONORA. Mi sattumalta yhtyi, hajoo pian. Mut itsehensä jalo ihminen voi jalot kiinnittää, kuin teette te. Te, veljesi ja sinä, yhdistätte mont' arvoistanne kättä keskenään, ja suurten isäin arvoiset te ootte. Tääll' loisti kirkkahaksi syttyneenä jo valo tieteen, vapaan ajatuksen, kun raakalaisuus muuta maailmaa viel' yöhön kolkkoon kietoi. Lapsena jo maineen, nimen Esten Herkuleen ja Esten Hippolytuksen ma tunsin. Kuin Rooma ja Firenze, isältäni suurt' ylistystä sai Ferrara. Tänne jo kauan kaipasin; nyt täällä olen. Petrarca hoidon, suojan täältä sai, ja täältä esikuvans' Ariosto. Ei maassa suurta miestä yhtäkään, ken täällä vieraana ei ollut ois. Ja etu neron suosinnasta on: jos hänelle sä vieraslahjan suot, saat häitä kauniimman sa vastalahjan. On pyhä paikka, jolla jaloin käynyt on hyvä ihminen; vuossatain taa sen sanat, teot säilyy lasten kuulla,
PRINSESSA. jos heillä herkkä tunto on, kuin sun; kadehdin usein tuota onneas.
LEONORA. Jot' itse hiljaa, puhtahasti nautit kuin harvat. Kas mun täysi sydämeni koht' ilmaisee, mit' elävästi tunnen; syvemmin tunnet sa—ja vaikenet. Ei sua hetken lume häikäise, ei lahjo sukkeluus, ja imarrus sun korviis teeskennellen turhaan hiipii. On aina vakaa mieles, aistis varma ja sanas suora; aina suuruuteen sä kiinnyt,—niinkuin itses, tunnet sen.
PRINSESSA. Tät' älä imarrusta suurinta jalohon pue vaippaan ystävyyden!
LEONORA. Vain ystävyys voi oikein ymmärtää ja tuntea sun arvos kokonaan. Ja vaikka paljon auttoi myöskin onni ja sallimus sua siihen, mikä olet, niin arvos suuri sulle silti jää, ja yli muiden naisten kunnioittaa tää aika sinua ja sisartas.
PRINSESSA. Ei vaikuta tuo minuun, Leonora, kun muistan vähäisyyttä ihmisen, ja että senkin muille velkaa on. Mä äidiltäni opin vanhat kielet ja menneen ajan teot tuntemaan; mut tiedoiltaan ja mieleltänsä oli tytärtään kumpaakin hän suurempi, ja verrata jos häneen tahdot heitä, niin etusijan saa Lucretia. Ja usko: mitä luonto, onni salli mun saada, koskaan sitä katsonut en omaksen', en kunniakseni. Ma iloitsen, kun viisaan miehen puheen voin ajatuksen mukaan ymmärtää. Jos menneen ajan miestä arvostellaan ja hänen tekojansa punnitaan; tai johtuu keskustelu tieteeseen, mi kokemuksen kautta laajentuen ei yksin hyödytä, vaan jalostaa: kuin puhe arvollisten vaihteleekin, ma seuraan mielelläni, vaivatta. Viisasten väittelyä iloin kuulen, kun voimista, jotk' ihmisrinnan tuskaan ja autuutehen voivat liikuttaa, käy puhe sointuva ja innokas; tai ajattelijan kun puhumaan saa ruhtinasten maineen-, vallanhimo, ja silloin äly hieno, joustava, kuin ainoastaan viisaan miehen on, meit' opettaa, ei harhaan meitä vie.
LEONORA. Ja tämän vakaan keskustelun jälkeen suo tyynen virkistyksen korvalle ja sydämelle säkeet runoilijan, jok' armaat, nuoret tunteet elämään virittää sielussamme lempein soinnuin. Maat laajat vallitsee sun ylhä henkes, mun aina mieluisinta viipyä on runouden saaren lehdikoissa.
PRINSESSA. Se kaunis maa, on mulle kerrottu ja uskoteltu, parhaiten vain myrtin saa kasvamaan. Ja vaikka runottaret on lukuisat, niin harvoin etsitään heist' ystävää ja leikki toveria, vaan mieluumpi ois nähdä runoilijaa, jok' karttain pakenevan näyttää meitä ja jotain etsivän, jot' emme me, ja ehkei hänkään itse täysin tunne. Ois silloin hupaisaa, jos meidät kohtais hän hetkell' oikealla, meissä huomais ihastuin aartehensa, jota etsi hän kauan turhaan maat ja mantereet.
LEONORA. En pilastasi pahastua voi; sen kärki sattuu tosin, mutt' ei syvään. Mä miehen ansioille arvon suon, ja teen myös Tassolle vain oikeutta. Pois näiltä mailta kaipaa katseensa; ja korvans' yhteissoinnut luonnon kuulee, mit' tärjoo aikakirjat, elämä, hän kohta siihen kiintyy sydämellään: hän hajallisen kokoo mielessään, tunteellaan elottoman elävöittää. Hän usein halveksitun koroittaa, mi ennen arvon sai, sen tyhjäks näyttää. Tään taikapiirin haltijana käy tuo kumma mies, ja kanssaan kulkemaan meit' innostaa ja aatoksemme kietoo: hän lähestyinkin meistä kauas jää, hän näyttää meitä katsovan ja näkee vain henki-ilmestyksen sijallamme.
PRINSESSA. Sä hellävaroin kuvaat runoilijan, unelmain hentoin mailla kulkevan. Vaan myöskin todellisuus hänen mieltään, ma luulen, voimakkaasti kiinnittää. Ne kauniit laulut, jotka siellä täällä näemme puihin kiinnitettyinä, —kuin kulta-omenat Hesperian uuden ne tuoksuu,—mielestäs ne eikö ole hedelmät jalot tosi-rakkauden?