ALFONSO. Ei, rauhoitu, Antonio! Sinua, mä siitä millään tavalla en syytä; sen miehen mielen liian hyvin tunnen ja tiedän liian tarkoin tekoni, kuin paljon häntä säästin, kuinka tyyten ma unohdin, ett' oikeastaan hältä mull' oisi velottavaa. Ihminen valtansa alle alistaa voi paljon, vaan hänen mieltään tuskin taipumaan voi saada hätä tahi pitkä aika.
ANTONIO. Kun hyväks yhden toiset paljon tekee, on kohtuullista, että puolestaan hän myöskin aina muistaa muiden edun. Ken henkeään niin paljon kehitti, ken itarasti yhteen joka tieteen ja joka tiedon raapi, mikä meidän on suotu tavoittaa, sit' ankarammin hän eikö velvollinen itseään ois hillitsemään? Muistaako hän sitä?
ALFONSO. Vaan lepoon emme me saa jättäytyä! Kun nauttimahan valmistaumme, silloin juur' annetahan meille vihamies, jott' urhoutta harjoittaisimme, ja ystävä, jott' tilaisuutta meillä ois pitkämielisyyttä harjoittaa.
ANTONIO. Hän täyttääkö ees ensi velvoituksen, mi ihmisell' on: ruoka valita ja juoma, kosk' ei luonto rajoittanut hänt' yhtä ahtaalle kuin eläintä? Hänt' eikö ennemminkin houkuta, kuin lasta, kaikki suuhun sulava? Hän milloin viiniins' sekoittikaan vettä? Hän hätiköiden ahmii yhteen menoon makeiset, höysteet, juomat väkevät, ja sitten valittaa hän synkkää mieltään ja vertaan kuumaa, tuliluonnettaan, ja soimaa luontoa ja sallimusta. Kuin katkerasti, ilman mieltä vallan, mä lääkärinsä kanssa kiistelevän oon usein hänen nähnytkään; jos jotain vois nauraa, mikä tuska jonkun on ja muiden kiusa, sit' ois melkein voinut.
—Tään taudin tunnen, peloissaan hän sanoo ja harmissaan:—Mit' auttaa taitonne? Mua parantakaa!—Hyvä! sanoo toinen, siis siitä sekä siitä luopukaa!
—En voi!—Siis tämä juoma nauttikaa!
—Oh en, se kamalalta maistuu, sitä ei ota vastaan minun luontoni!
—Siis juokaa vettä!—Vettä? Ei, en koskaan.
Sit' inhoon niinkuin vesikauhuinen.
—Niinollen teit' ei auttaa voi.—Ja miksi?
—Uus paha pahaan liittyy joka hetki, ja joskaan ei voi tappaa, kuitenkin se lisää joka päivä tuskaanne.