—Se oivaa! Miksi lääkäri siis ootte? Te tunnettehan vaivani, ois teidän myös lääke tunnettava, maukkaaksi se tehtävä, jott' ei mun oisi pakko, pois tuskistani päästäkseni, kestää vain yhä suurempia tuskia.— Sä myöskin hymyilet, mut totta on se; omasta suustaan liet sen hältä kuullut?
ALFONSO.
Useinkin kuullut sekä anteeks suonut.
ANTONIO. On varmaa, että elo hillitön, niinkuin se unelmat suo raskaat, hurjat, saa viimein päivälläkin uneksimaan. Unt' eikö vain tuo luulevaisuus ole? Hän minne käykin, vihamiehiä hän pälyy ympärillään. Kukaan ei näet ilman kateutta huomata voi muka hänen lahjojaan, ei kukaan voi häntä kadehtia vihaamatta ja katkerasti vainoomatta häntä. Hän valituksillaanhan useinkin sua vaivaa: lukot murretut ja kirjeet pois siepatut, ja myrkyt, tikarit! Mit' eessään näkeekään hän kaikkea! Oot tutkittanut, itse tutkinut, ja mitä löytyi? Tuskin varjon vertaa. Ei tyynny turviin minkään ruhtinaan, ei viihdy povell' ystävän hän minkään; ja sellaiselle onneako luulet ja rauhaa voivas hankkia ja hältä taas iloako varrot itselles?
ALFONSO. Sa oisit oikeassa, hänestä jos lähint' etuani etsisin. On etuni jo tosin, etten varro mä hyötyä koht'ikään, suoraa kättä. Kaikk' eri tavoin meitä hyödyttää; ken paljon käyttää tahtoo, käyttäköön jok' asiaa sen oman laadun mukaan! Niin parhaat palvelukset saapi hän. Medicit meille opettivat sen, sen itse paavit meille näyttivät. Mi huolenpito, mikä ylhäinen ja tyyni kärsivällisyys heill' oli, kun monta suurta kykyä he turvas, jotk' eivät tarvitsevan näyttäneet sit' oisi runsast' armoa ja sentään sen tarvitsivat!
ANTONIO. Ruhtinaani, kenpä ei sitä tienne! Elon vaivat neuvoo meit' elon antimille arvon suomaan. Niin nuorena jo saavuttanut on hän liian paljon, jotta siitä voisi nyt tyytyväisenä hän nauttia. Josp' oisi hänen hankittava vasta, mit' auliin käsin tarjotaan nyt hälle, voimansa jännittäis hän miehekkäästi ja edistyissään tyydytyksen tuntis. On köyhän aatelisen paras toivo jo toteutunut, seuralaisekseen jos hänet ottaa jalo ruhtinas hoviinsa, köyhyydestä koroittaa kädellä lempeällä. Lisäksi jos luottamuksensa ja suosionsa hän lahjoittaa ja tahtoo rinnalleen hänt' ennen muita ylentää niin sodan kun rauhan töissä, seuraelämässä, niin, luulen, voispa hiljaisesti kiittäin mies kaino arvon antaa onnelleen. Ja Tassolla tään kaiken lisäks on viel' onni nuorukaisen ihanin: jo isänmaansa hänet tuntevi ja häneen toivonsa on kiinnittänyt. Mua usko, onnen patjall' oivasti lepäävät oikut nuo ja pahat tuulet. Hän tulee, päästä hänet armossasi, suo hälle aikaa, jotta Roomasta ja Napolista, mistä tahtoo, sitä hän etsis, mitä täällä kaipaa hän ja mitä täältä vain hän jälleen löytää.
ALFONSO.
Ferraraanko hän palais ensiksi?
ANTONIO. Hän Belriguardoon jäädä tahtoisi ja matkatarpeet välttämättömät kautt' erään ystävänsä lähetyttäis.
ALFONSO. Mä tyydyn siihen. Sisareni palaa pian takaisin kanss' ystävättärensä, mä ennen heitä ratsain kiiruhdan. Kun Tassosta oot huolehtinut, kohta sa seuraat meitä. Linnanhoitajalle myös anna tarpeelliset käskyt, jotta niin kauan viipyä hän täällä voi kuin tahtoo, siksi kunnes ystävänsä on hälle lähettäneet kapineet ja kunnes kirjeet, jotka Roomaan tahdon mä hänen mukanansa toimittaa, hän saanut on. Hän tulee! Hyvin voi!