LEONORA (joka jo hetken on ollut taustalla näkyvissä, esiin rientäen).
Mit' on tapahtunut? Tasso! Tasso!
(Lähtee prinsessan jälkeen.)
TASSO (aikoen seurata heitä).
Oi Luoja!
ALFONSO (joka jo hyvän aikaa on lähestynyt Antonion kera).
Mieletöntä pidättäkää! (Pois.)
VIIDES KOHTAUS.
TASSO. ANTONIO.
ANTONIO. Josp' oisi luonasi nyt vihamies, joit' aina ympärilläs vainuat, kuin riemuita hän saiskaan!—Onneton! Ma tuskin vielä olen toipunut! Kun jotain aivan yllättävää sattuu, kun silmä näkee jotain suunnatonta, on aatos hetken tyrmistynyt: meillä ei ole mitään siihen verrattavaa.
TASSO (kauan vaitioltuaan). Vain täytä virkas, sinut tunnen ma! Niin, ruhtinas ei suotta sinuun luota; vain täytä virkas, vitkaan kuoliaaksi kiduta minut, tuomioon kun olen nyt vikapää! Vain kisko, kisko nuolta, jott' yhä julmemmin sen väkäset mua raatelis! Sa olet kallis ase tyrannin; siis ole vanginvartijani, ole kiduttajani! Kuinka omiasi, kuin sovelias ootkaan molemmiksi! (Näyttämöön päin.) Niin, mene, tyranni! Et loppuun saakka sä teeskennellä voinut, riemuitse! Sä hyvin orjas sidoit, hyvin häntä oot tuskiin mietittyihin säästänyt: sä mene vain, sua vihaan, täysin tunnen sen inhon, min saa aikaan väkivalta, mi rikollisna, väärin ruhtinoi. (Hetken vaitioltuaan.) Siis lopultakin karkoitettu olen, pois täältä kerjäläisnä häädetty! Siis seppelöitynä mä aiottiin vain uhriteuraaks eteen alttarin! Siis viime päivänä viel' omaisuus pois multa houkuteltiin ainoa, pois sanoin liukkain vietiin runoni! Nyt teidän käsissänne ainoa on omaisuuteni, mi kaikkialla ois ollut suositukseni, mi vielä jäi viime varakseni nälkää vastaan! Nyt huomaan, miksi levätä mun täytyy. Tää salaliitto on, sä olet päämies. Jott' ei vaan kypsyis runoelmani, jott' ei vaan leviäisi maineeni, jott' tuhat vikaa keksis kateus, jott' unhoon lopulta mä jäisin aivan, siks työttömyyteen tottua mun täytyy, siks säästää itseäni, aistejani.
Oi kallis huoli, kelpo ystävyys! Ma inhoittavaks uskoin salaliiton, mi ympärillein näkymättömänä ja väsymättä kietoi verkkojaan, vaan vielä katalammin käy se ilmi.
Ja sireeni! Sä houkuttajani niin hentoinen, niin taivaallinen, nyt yht'äkkiä sun tunnen. Miks, oi Luoja, niin myöhään!
Vaan niin valmiit pettämään olemme itseämme, kunniaa hylyille suomaan vasta-kunniasta. Ei toistaan tunne ihminen. Ei muut kuin kaleeriorjat, jotka läähöttää lähekkäin kytkettyinä samaan penkkiin; ne tuntee toisensa, joist' yksikään ei voi mitään vaatia, ei menettää; joist' itsekukin veijarista käy ja vertaisensa veijariksi arvaa. Sensijaan kohteliaina toisiamme me väärin arvioimme, jotta myös he puolestaan meit' arvioisi väärin.