Kuin kauan pyhä kuvas estikään mua näkemästä naista keimailevaa, jok' arvottomin juonin vehkeilee! Putosi naamio, Armidan nään nyt, on poissa sulo kaikki—niin, sä oot se! Sinusta aavistava laulu lauloi!
Ja liukas, pikku välittäjätär! Kuin syvälle hän alentui! Nyt kuulen ne hiiviskelyt hiljaiset, nyt tunnen sen piirin, jota kaarrellen hän hiipi. Mä teidät kaikki tunnen! Riittää mulle! Ja minulta jos kaikki riisti kurjuus, mä sitä kiitän: totuuden se näyttää!
ANTONIO. Sua, Tasso, hämmästyen kuuntelen, jos hyvin tunnenkin, kuin herkkä henkes äärestä toiseen häilymään on nopsa. Tajuusi tule! Raivos hillitse! Sä herjaat, syydät sanan sanan jälkeen, jotk' anteeks antaa voi sun tuskillesi, vaan niit' et itsellesi koskaan sinä.
TASSO. Noin lempein kielin älä mulle puhu, sanoiltas viisailta sä säästä minut! Suo mulle onni hämärä, ett' ensin en tulis järkiini, ja järjiltäni senjälkeen joutuisi. Ma ruhjotuksi ytimiin saakka tunnen itseni, ja elän vain sen tunteakseni. Mua epätoivon raivo kouristaa, ja hornantuskassa, mi minut tuhoo, on herjaus vain heikko tuskanääni. Ma tahdon pois! Jos rehellinen liet, se näytä, päästä minut täältä heti!
ANTONIO. Mä täss' en hädässäsi heitä sua; jos mielenmaltti täysin loppuu sulta, ei lopu multa kärsivällisyys.
TASSO. Mun vangikses siis täytyy antautua? Ma antaudun, ja niin se tehty on; en vastusta, niin minulle on paras— ja tuskassani sitten toistella suo minun, kuinka kaunist' olikaan, min itse itseltäni hävitin. He menevät—Oi Jumala, näen tuolla jo pölyn, jonka vaunut nostavat— On eellä ratsastajat—Pois he menee, tuoll' ajaa he!—Sielt' enkö myös mä tullut? Poiss' ovat, poissa, minuun suuttuneina. Oi, kättä herrani jos suudella, oi, hyvästellä vain jos saisin vielä! Vain kerran pyytää viel': oi, anteeksi! Vain kuulla vielä: mene, anteeks saat! Vaan sit' en kuule, enää koskaan kuule— pois aionhan! Mun hyvästellä suokaa, vain hyvästellä. Suokaa, sallikaa vain hetkinen mun heitä nähdä taas! Viel' ehkä paranen. Ei, hyljätty mä olen, karkoitettu, itseni oon itse karkoittanut, hänen ääntään en koskaan kuule enää, kohtaa koskaan, en koskaan katsettaan—
ANTONIO. Suo miehen, jok' ei seiso kylmin mielin sun vierelläs, sua muistuttaa: et ole niin kurja, kuin sä luulet! Miehistäy! Jo liioin annat valtaa tuskallesi.
TASSO. Ja olenko niin kurja siis, kuin näytän? Niin heikko, kuin mun näet edessäsi? Siis mennyttä kaikk' onko? Onko tuska maanjäristyksen lailla raivonnut, niin ett' on edessäni rakennus vain tuhkaa kasa kaamea? Kaikk' onko kyvyt menneet, jotk' ois saaneet tukea, viihdyttää mua tuhatverroin? Pois sammunutko voima, joka muinoin mun eli rinnassani? Rauennutko oon tyhjiin, aivan tyhjiin? Ei, kaikki vielä on, mut min' en mitään; mä itselleni vieras oon, hän mulle!
ANTONIO. Ja häipyväs jos luulet itseltäsi, niin havahdu ja muista, mitä olet!
TASSO. Niin, aikaan oikeaan mua muistutat!— Jo onko turhat aikain esimerkit? Eteeni eikö nouse yksikään mies jalo, syvemmältä kärsinyt kuin minä kärsin, jotta rohkaistuisin mä häneen itseäni verraten? Ei, poiss' on kaikki! Yksi jääpi vain: on luonto meille suonut kyyneleet ja tuskanhuudon, kun jo menehtyy mies lopulta.—Ja mulle yli kaiken se tuskaan soinnut, sanat antoi, hädän syvintä valtaa valittaakseni: ja ihmissuun kun vaiva sulkee, Luoja soi mulle lahjan laulaa, kuinka kärsin.