Kauheasti huutaen syöksyi sisään Nanny: Hän kuolee! Neiti kuolee!
Tulkaa! Tulkaa!
Kun Ottilia palasi horjuen huoneeseensa, lepäsivät huomispäivän korut useille tuoleille levitettyinä, ja tyttö, joka ihaillen asteli niiden väliä, huudahti riemastuneena: Nähkääs, rakas neiti, nämä morsiuskorut ovat aivan teidän arvoisenne!
Ottilia kuuli nuo sanat ja vaipui sohvaan. Nanny näkee emäntänsä kalpenevan, jäykistyvän; hän juoksee Charlottan luo; he tulevat. Kotilääkäri rientää paikalle; hän pitää sitä pelkkänä uupumuksena. Hän käskee tuoda hieman mehulientä; Ottilia torjuu sen inhoten, joutuupa melkein värähdysten valtaan, kun kupposta yritetään viedä hänen huulillensa. Lääkäri tiedustelee kiinteästi ja nopeasti, kuten tilanne vaati, mitä Ottilia oli tänään nauttinut? Tyttö joutuu hämilleen. Hän toistaa kysymyksensä, ja tyttö myöntää, ettei Ottilia ole nauttinut mitään.
Nanny näyttää hänestä ylenmäärin pelokkaalta. Hän vie hänet sivuhuoneeseen, Charlotta seuraa heitä, tyttö lankee polvillensa ja tunnustaa, ettei Ottilia ole enää pitkiin aikoihin nauttinut juuri mitään. Ottilian vaatimuksesta tyttö oli syönyt hänen edestänsä; hän oli asian salannut käskijättärensä pyytävien ja uhkaavien eleiden vuoksi ja sitäpaitsi, lisäsi hän viattomasti: sen tähden että ruoka oli maistunut kovin hyvältä.
Majuri ja Mittler saapuivat ja näkivät Charlottan ja lääkärin koettavan tehdä mitä voivat. Kalpea, ihana neito istui sohvan nurkassa, täysin tajuissansa, kuten näytti. Häntä kehoitetaan laskeutumaan makuulle; hän kieltäytyy, mutta kehoittaa viitaten tuomaan lippaan. Hän laskee jalkansa sen kannelle ja lepää puolittain makaavassa, mukavassa asennossa. Hän näyttää mielivän sanoa hyvästi, hänen eleensä ilmaisevat mitä herkintä kiintymystä, rakkautta, kiitollisuutta, anteeksipyyntöä ja sydämellisimpiä jäähyväisiä.
Eduard kuulee satulasta laskeutuessaan Ottilian tilasta, rientää huoneeseen, polvistuu hänen viereensä, tarttuu hänen käteensä ja kostuttaa sen kyynelin, mitään virkkamatta. Siihen hän jää pitkäksi aikaa. Vihdoin hän huudahtaa: Enkö saa enää kuulla ääntäsi? Etkö palaa elämään virkkaaksesi minulle edes yhden ainoan sanan? Olkoon niin! Minä seuraan sinua toiselle puolelle; siellä me puhumme toisilla kielillä!
Ottilia pusertaa kiinteästi hänen kättänsä, silmäilee häntä eloisasti ja lempeästi, vetää syvään henkeänsä ja huudahtaa, ihanasti, äänettömästi huuliansa liikahdutettuansa: Lupaa minulle, että jäät elämään! — huudahtaa sen suloisin, hellivin ponnistuksin, mutta vaipuu kohta taaksepäin.
Minä lupaan sen! huudahti Eduard vastaukseksi, mutta myöhään: Ottilia oli jo eronnut elämästä.
Kyynelrikkaan yön jälkeen tuli Charlottan asiaksi toimittaa rakkaan vainajan ruumis hautaan. Majuri ja Mittler olivat hänen apunansa. Eduardin tila oli surkea. Vähänkin epätoivostansa toipuessaan hän vaati, ettei Ottiliaa saisi kuljettaa linnasta pois, vaan pitäisi hoitaa, käsitellä kuin elossaolevaa, koska hän ei ollut kuollut, ei voinut olla kuollut. Hänen tahtoansa noudatettiin ainakin sikäli, että jätettiin tekemättä mitä hän oli kieltänyt. Hän ei vaatinut häntä nähdäkseen.
Toinenkin pelko ja huoli askarrutti ystävyksiä. Nanny, jota lääkäri oli kovin moittinut, uhkaamalla pakottanut tunnustamaan ja tunnustuksen jälkeen sitäkin enemmän nuhdellut, oli paennut. Pitkäaikaisen etsiskelyn jälkeen hänet löydettiin. Hän näytti olevan suunniltansa. Hänen vanhempansa ottivat hänet luoksensa. Paraskaan kohtelu ei näyttänyt auttavan; hänet täytyi teljetä huoneeseen, koska hän uhkasi jälleen paeta.