Eduard keskeytti ensimmäisenä vaitiolon nousten seisaalleen ja astuen ulos sammalmajan ovesta. Viekäämme ystävä heti korkeimmalle näköpaikalle, sanoi hän Charlottalle, jottei hän luule koko perintötilamme ja olosijamme rajoittuvan tähän ahtaaseen laaksoon; ylhäällä katse liikkuu vapaammin ja rinta avartuu.
Siinä tapauksessa, vastasi Charlotta, täytyy meidän vielä tällä kertaa kiivetä vanhaa, hieman vaivalloista polkua; toivon kumminkin askelmaini ja portaitteni pian johtavan mukavammin aina ylös asti.
Niinpä saavuttiin kallioiden yli, pensaikkojen ja viidakkojen halki kulkien korkeimmalle paikalle, joka tosin ei muodostanut tasannetta, vaan jatkuvia, hedelmällisiä selänteitä. Kylä ja linna olivat painuneet taakse näkymättömiin. Alhaalla näkyi lampien pintoja, toisella puolen metsäisiä kukkuloita, joiden juurta ne huuhtelivat, vihdoin jyrkkiä kallioita, jotka luotisuorana seinämänä jäykästi rajoittivat viimeistä vesikuvastinta heijastellen sen kalvoon mahtavia muotojansa. Syvällä rotkossa, missä kiivas puro syöksyi lampeen, oli puolittain piilossa mylly, joka ympäristöinensä näytti miellyttävältä pieneltä lepopaikalta. Näkyvissä olevassa puoliympyräkehässä vaihtelivat kaikkialla laaksot ja kukkulat, viidakot ja metsät, joiden kevätvihreys lupasi mitä mehevimmän kesäisen näköalan. Yksityiset puuryhmätkin kiinnittivät useissa kohdin katsetta.
Erikoisesti piirtyi katselevien ystävysten silmiin alhaalla, keskilammen rannassa kasvava kaunis poppeli- ja plataaniryhmä. Se seisoi siinä täydessä kasvuvoimassansa, raikkaana, terveenä, korkenemaan ja levenemään pyrkien.
Eduard kiinnitti ystävänsä huomiota erikoisesti tuohon ryhmään. Nuo puut, huudahti hän, olen nuoruudessani itse istuttanut. Ne olivat nuoria hoikkia runkoja, jotka pelastin, kun isäni suurta linnanpuutarhaa laajentaessaan antoi keskikesällä kaivaa ne juuriltansa. Ne osoittavat varmaan tänäkin vuonna kiitollisuuttansa työntämällä uusia vesoja.
Tyytyväisinä ja hilpeinä kuljettiin takaisin. Vieraalle osoitettiin linnan oikeasta kylkirakennuksesta miellyttävä, tilava asunto, jonne hän aivan pian asetteli ja järjesteli kirjansa, paperinsa ja kojeensa jatkaakseen tavanmukaista askarrustansa. Eduard ei kumminkaan ensimmäisinä päivinä jättänyt häntä rauhaan, vaan kuljetti hänet kaikkialle, milloin ratsain, milloin jalkaisin, perehdyttäen hänet seutuun ja tiluksiinsa samalla ilmaisten ne tilan parempaa tuntemista ja edullisempaa viljelyä koskevat toivelmat, joita hän oli jo kauan aikaa mielessänsä hautonut.
Ensimmäinen tehtävä olisi se, että mittaisin seudun magneettineulan avulla, virkkoi kapteeni. Se on helppoa ja hauskaa askaretta, ja jos tulokset eivät olekaan kaikkein tarkimmat, on se kumminkin hyödyllinen ja ensi töiksi ilahduttava toimitus; sitäpaitsi sen voi suorittaa tarvitsematta suurtakaan apua, ja tietää varmaan saavansa tehtävän päätökseen. Jos tuonnempana ajattelet tarkempaa mittausta, voitaneen siihenkin keino keksiä.
Kapteeni oli hyvin perehtynyt mainittuun mittaustapaan. Hän oli tuonut mukanansa tarvittavat kojeet ja aloitti työn heti. Hän neuvoi Eduardia sekä muutamia metsästäjiä ja talonpoikia, joiden tuli olla hänen apunansa. Päivät olivat suotuisat; illat ja varhaisimmat aamuhetket hän käytti piirustamiseen ja varjostamiseen. Pian oli kaikki vesimaalattu ja väritettykin, ja Eduard näki tiluksiensa kasvavan paperista esiin mitä selvimpinä, ikäänkuin uutena luomuksena.
Siinä oli tilaisuutta keskustella seudusta sekä uusista puisto- ja viljelysalueista, jotka voi saada kuntoon paljoa paremmin tuollaisen yleiskatsauksen nojalla kuin tehden umpimähkään, satunnaisten vaikutelmien varassa hajanaisia kokeita.
Se meidän pitää selvittää vaimolleni, sanoi Eduard.