Niin ollen joutuivat monet asiat, joita ystävykset olivat aikaisemmin yhdessä toimitelleet, tavallansa pysähdyksiin, joten he katsoivat tarpeelliseksi hankkia itsellensä jälleen yleissilmäyksen, luonnostella joitakin kirjoitelmia, sepittää kirjeitä. Senvuoksi he lähtivät kansliaansa, missä tapasivat vanhan kirjurin joutilaana. He ryhtyivät työhön ja antoivat hänelle piankin tekemistä, ollenkaan havaitsematta, että sälyttivät hänen suoritettavaksensa paljon sellaista, minkä olivat muuten tavallisesti itse toimittaneet. Heti ensimmäinen kirjoitelma tuotti kapteenille, heti ensimmäinen kirje Eduardille hankaluutta. He kiusautuivat hetkisen suunnitellen ja uudestaankirjoitellen, kunnes Eduard, jolle asia luonnistui vielä huonommin, kysyi, paljonko kello oli.
Silloin kävi ilmi, että kapteeni oli unohtanut vetää sekuntikronometrinsä, ensi kerran moniin vuosiin, ja ystävykset näyttivät, ellei suorastaan tuntevan, niin ainakin aavistavan, että aika alkoi käydä heille yhdentekeväksi.
Miesten siten jossakin määrin hellittäessä uutteruuttansa naisten toimekkuus pikemmin lisääntyi. Määrätyistä henkilöistä ja välttämättömistä olosuhteista johtuva perheen tavanomainen elämäntapa sulkee yleensä itseensä tavattomankin taipumuksen, itävän intohimon, kuin astiaan, ja voi kulua melkoinen aika, ennenkuin uusi aines aiheuttaa huomattavaa käymistä paisuen ja kuohuen yli partaiden.
Ystäviemme kesken syntyneet vastavuoroiset taipumukset olivat vaikutuksiltansa mitä miellyttävimmät. Mielet avautuivat, ja erikoisesta hyväntahtoisuudesta sukeutui yleinen suopeus. Jokainen tunsi itsensä onnelliseksi ja soi toiselle hänen onnensa.
Sellainen tila kohottaa mieltä, sydäntä avartamalla, ja kaikki, mitä henkilö tekee ja mihin ryhtyy, suuntautuu äärettömiin. Niinpä eivät ystävykset enää tyytyneet pysyttelemään huoneissansa. Heidän kävelyretkensä ulottuivat yhä kauemmaksi, ja kun Eduard ja Ottilia riensivät edelle valitsemaan polkuja ja raivaamaan tietä, niin kapteeni ja Charlotta seurasivat tärkeästi keskustellen, iloiten monesta löytämästänsä somasta paikasta, monesta odottamatta avautuvasta näköalasta, levollisina noiden nopsempien jäljessä.
Eräänä päivänä heidän kävelynsä johti oikeanpuolisen kylkirakennuksen portista alas majataloon ja sillan yli kohti lampia, niin kauas kuin voi kulkea pitkin rantaa, jonka tiheäviitainen kukkula ja kauempana kohoavat louhikot tekivät piankin tiettömiksi.
Eduard, joka metsästysretkiltänsä tunsi seudun, tunkeutui Ottilian keralla kauemmaksi pitkin umpeen kasvanutta polkua, hyvin tietäen, ettei vanha, kallioiden keskelle piiloutuva mylly voinut olla kovin etäällä. Mutta polku hävisi aivan kohta, ja he havaitsivat eksyneensä tiheään pensaikkoon sammaleisten kallioiden keskelle. Kauan ei eksyksissäoloa kumminkaan kestänyt, sillä vesirattaan pauhu ilmaisi heille pian heidän etsimänsä läheisen paikan.
Astuttuaan eräälle kallion ulkoreunalle he näkivät edessänsä ja allansa vanhan, mustan, omituisen puurakennuksen jyrkkien kallioiden ja korkeiden puiden varjossa. He päättivät lähteä alas yli sammaleisten louhikkojen. Kun edellä kulkeva Eduard katsahti taaksensa ja näki Ottilian astelevan jäljessänsä kevyesti, pelkäämättä ja hätäilemättä, mitä kauneimmassa tasapainossa kiveltä toiselle, hän luuli näkevänsä taivaallisen olennon yläpuolellansa leijailemassa. Ja kun Ottilia sitten toisinaan epävarmoissa kohdissa tarttui hänen ojennettuun käteensä, vieläpä nojautui hänen olkapäähänsäkin, täytyi hänen tunnustaa, että häneen kosketti kaikkein herkin ja hennoin naisolento. Hän melkein toivoi Ottilian kompastuvan, luiskahtavan, jotta saisi sulkea hänet syliinsä ja painaa sydäntänsä vasten. Todellisuudessa hän ei kumminkaan olisi millään ehdolla sitä tehnyt, useastakaan syystä: hän pelkäsi häntä loukkaavansa, vahingoittavansa.
Miten tämän asian laita oli, saamme kohta tietää. Kun näet Eduard oli ehtinyt alas ja istui korkeiden puiden alla maalaispöydän ääressä Ottiliaa vastapäätä ja ystävällinen myllärin emäntä oli lähetetty hakemaan maitoa, mylläri Charlottaa ja kapteenia vastaan, alkoi hän hieman empien puhua.
Minulla on eräs pyyntö, rakas Ottilia; suokaa se minulle anteeksi, vaikka ette siihen suostuisikaan. Te ette millään tavoin salaa, eikä teidän tarvitsekaan salata, että kannatte pukunne alla povellanne pienoiskuvaa. Se esittää isäänne, sitä kelpo miestä, jonka olette tuskin tuntenut ja joka kaikin puolin ansaitsee sijan teidän sydämessänne. Mutta suokaahan anteeksi: kuva on taitamattoman iso, ja tuo metalli, tuo lasi saa minut tuhannen pelon valtaan, kun nostatte lasta, kannatte jotakin, kun ajoneuvot heilahtavat, kun tunkeudumme halki tiheikön, tai, kuten vast'ikään, laskeudumme alas kalliolta. Minua kauhistuttaa se mahdollisuus, että jokin arvaamaton sysäys, kaatuminen tai kosketus voisi teitä vahingoittaa. Tehkää minun mielikseni, poistakaa kuva, ei muististanne eikä huoneestannekaan — voittepa sen sijoittaa kaikkein kauneimpaan, kaikkein pyhimpäänkin paikkaan huoneistossanne — mutta poveltanne poistakaa esine, jonka läheisyys minusta, kenties liiallisen pelokkuuden vuoksi, tuntuu kovin vaaralliselta.