Hän on oikeassa! huudahti Eduard. Miten tuo voikaan olla mieleemme johtumatta? Eikö totta, te tarkoitatte näin, Ottilia? — Hän tarttui lyijykynään ja piirsi kovakouraisesti pitkulaisen nelikulmion kukkulan laelle.
Se vihlaisi kapteenin sielua, sillä hän ei nähnyt mielellään huolellisesti, puhtaasti piirtämänsä kartan siten tärveltyvän. Lausuttuansa hiljaisen moitteen hän kuitenkin malttoi mielensä ja suostui ajatukseen. Ottilia on oikeassa, sanoi hän. Emmekö lähde mielellämme pitkälle kävelyretkelle juodaksemme kahvia tai syödäksemme kalaa, joka ei kotona olisi maistunut niin hyvältä? Me vaadimme vaihtelua ja ennen näkemättömiä esineitä. Linnan ovat vanhat varsin järkevästi rakentaneet tänne, sillä se sijaitsee tuulilta suojattuna ja lähellä kaikkia jokapäiväisiä tarpeita; sitävastoin rakennus, joka suunnitellaan pikemmin seurallista oleskelua kuin asumista varten, sopii varsin hyvin sinne ja tarjoaa kauniina vuodenaikana mitä miellyttävimpiä hetkiä.
Mitä enemmän asiaa pohdittiin, sitä suotuisammalta se näytti, eikä Eduard voinut salata riemuansa siitä, että ajatus oli johtunut Ottilian mieleen. Hän oli siitä niin ylpeä, kuin olisi keksintö ollut hänen omansa.
KAHDEKSAS LUKU.
Kapteeni tutki paikan jo varhain seuraavana aamuna, laati ensin summittaisen ja, kun seurue paikalle kokoontuneena vieläkin pysyi päätöksessään, tarkan piirroksen kustannusarvioineen ja muine asiaankuuluvine liitteineen. Tarpeellisista esitöistä ei ollut puutetta. Ulkotilan myyntiä koskevaan asiaan käytiin heti käsiksi. Miehet saivat jälleen aihetta yhteiseen toimiskeluun.
Kapteeni huomautti Eduardille, että oli kohteliasta, ehkäpä velvollisuuden vaatimaakin juhlia Charlottan syntymäpäivää rakennuksen peruskiven laskemisella. Ei ollut vaikea voittaa Eduardin vanhaa vastenmielisyyttä sellaisia juhlallisuuksia kohtaan, sillä hänen mieleensä juolahti samassa, että Ottilian syntymäpäivää, joka oli myöhemmin, sopi sitäkin viettää sangen juhlallisesti.
Charlotta, jonka mielestä uudet suunnitelmat sekä niiden edellyttämät toimenpiteet näyttivät melkoisilta, vakavilta, melkeinpä arveluttaviltakin, askarteli tutkimalla vielä kerran kustannusarvioita sekä ajan- ja rahanjakoa. Päivisin ystävykset tapasivat toisensa harvemmin, ja sitä halukkaammin he etsivät iltaisin toistensa seuraa.
Ottilia oli vähitellen saanut täydellisesti haltuunsa taloudenhoidon, johon hänen hiljainen ja varma käyttäytymisensä hänet tavallaan ennalta määräsi. Koko hänen mielenlaatunsa taipuikin kotiin ja kotoiseen enemmän kuin maailmaan, enemmän kuin elämään ulkosalla. Eduard havaitsi pian, että hän oikeastaan vain kohteliaisuudesta lähti mukaan kävelyretkille, että hän ainoastaan seurallisen velvoituksen vuoksi viipyi iltaisin kauemmin ulkona, toisinaan tosin etsien taloustoiminnastansa jonkinlaista tekosyytä voidakseen palata sisään. Niinpä osasikin Eduard varsin pian järjestää yhteiset retket siten, että oltiin ennen auringonlaskua taas kotona, ja alkoi pitkistä ajoista jälleen lukea ääneen runoja, erittäinkin sellaisia, joiden esittämisessä saattoi ilmetä puhdas, mutta palava rakkaus.
He istuivat tavallisesti iltaisin pienen pöydän ympärillä kukin määrätyssä paikassansa: Charlotta sohvassa, Ottilia tuolilla häntä vastapäätä ja miehet siten, että Ottilia istui Eduardin oikealla puolella, samalla puolella, jonne Eduard lukiessaan työnsi kynttilän. Ottilia siirtyi silloin lähemmäksi katsoakseen kirjaan, sillä hänkin luotti omiin silmiinsä enemmän kuin vieraisiin huuliin, ja Eduard siirrähti tehdäkseen sen hänelle kaikin puolin vaivattomaksi, jopa keskeyttikin usein lukunsa tarpeettoman pitkäksi ajaksi, koska varoi kääntämästä lehteä, ennenkuin Ottiliakin oli ehtinyt lukea sen loppuun.
Charlotta ja kapteeni sen kyllä huomasivat ja silmäsivät toisiansa hymyillen, mutta kumpaankin vaikutti yllättävästi eräs toinen merkki, joka sattumalta ilmaisi Ottilian hiljaista taipumusta. Eräänä iltana, jonka pieni yhdyskunta oli kiusallisen vierailun vuoksi osalta menettänyt, Eduard ehdotti, että jäätäisiin vielä toistensa seuraan. Hänen teki mielensä ottaa esille huilunsa, joka ei ollut pitkiin aikoihin ollut päiväjärjestyksessä. Charlotta etsi sonaatteja, joita he tavallisesti yhdessä esittivät, ja kun niitä ei löytynyt, tunnusti Ottilia hieman epäröityänsä, että oli ottanut ne huoneeseensa.