Voitteko ja tahdotteko minua säestää? huudahti Eduard, jonka silmät sädehtivät iloa.
Luulen kyllä, vastasi Ottilia, että se käy päinsä. Hän haki nuotit ja istuutui flyygelin ääreen. Toiset kuuntelivat tarkkaavaisina ja ihmetellen, kuinka täydellisesti Ottilia oli soittokappaleen omin neuvoin oppinut, mutta vieläkin enemmän kummastellen, kuinka hän osasi sen sovelluttaa Eduardin soittotapaan. Osasi sovelluttaa ei ole tässä oikea lauseparsi, sillä jos riippui Charlottan taitavuudesta ja vapaasta tahdosta, milloin pysähtyä, milloin kiirehtiä epäröivän tai edelle kiitävän puolisonsa mieliksi, niin Ottilia, joka oli muutamia kertoja kuullut heidän soittavan tätä sonaattia, näytti oppineen sen ainoastaan Eduardin soittotavan mukaisesti. Hän oli omaksunut viimeksimainitun virheet siinä määrin, että siitä jälleen sukeutui jonkinlainen elävä kokonaisuus, jossa tosin ei ilmennyt tahdinmukaista liikuntoa, mutta joka kumminkin kuulosti erittäin somalta ja miellyttävältä. Säveltäjä itse olisi varmaan iloinnut kuullessaan teostansa niin hellästi vääristettävän.
Tätä ihmeellistä, odottamatonta tapausta katselivat kapteeni ja Charlotta vaieten sellaisin tuntein kuin useasti katsellaan lasten tekoja, joita ei juuri käy hyväksyminen niiden huolestuttavien seurausten vuoksi ja joita kumminkaan ei sovi moittia, vaan täytyy kenties kadehtiakin. Sillä oikeastaan oli heidän kummankin hellä taipumuksensa kasvamassa samoinkuin noidenkin, vieläpä sitä vaarallisempikin, koska he olivat vakaammat, varmemmat itsestänsä, kykenevämmät itseänsä hillitsemään.
Kapteeni alkoi jo tuntea, kuinka vastustamaton tottumus uhkasi kahlehtia hänet Charlottaan. Hän pakotti itsensä välttämään niitä hetkiä, jolloin Charlotta tavallisesti saapui rakennuspaikalle, nousi jo anivarhain aamulla, järjesti kaikki asiat ja vetäytyi sitten omaan huoneistoonsa työskentelemään. Ensimmäisinä päivinä Charlotta piti sitä sattumana, hän etsi kapteenia kaikista mahdollisista paikoista; sitten hän luuli hänet ymmärtävänsä ja kunnioitti häntä entistä enemmän.
Jos kapteeni nyt välttelikin Charlottan tapaamista kahden kesken, joudutti hän sitä uutterammin töitä lähestyvän syntymäpäivän loistavaa juhlimista varten: hän näet rakennutti alhaalta, kylän takaa, uutta mukavaa tietä kukkulan laelle päin, mutta teetti työtä myöskin ylhäältä käsin, sanoen muka louhituttavansa kiviä, ja oli järjestänyt ja laskenut kaikki niin, että molemmat tien osat yhtyisivät vasta syntymäpäivän edellisenä yönä. Uutta, kukkulan laelle rakennettavaa taloa varten oli myös kellari pikemmin louhittu kuin kaivettu ja kaunis peruskivi lokeroinensa ja kansilevyinensä valmiiksi hakattu.
Ulkoinen toiminta, nämä pienet, ystävälliset, salaiset aikomukset ja sisäisten tuntojen alinomainen hillitseminen estivät keskustelua yhdessäolon kestäessä vilkastumasta, siinä määrin, että Eduard, jonka olo tuntui vajanaiselta, eräänä iltana kehoitti kapteenia ottamaan esiin viulunsa ja soittamaan Charlottan säestämänä. Kapteeni ei voinut vastustaa yleistä harrasta pyyntöä, ja niin he esittivät tuntehikkaasti, miellyttävästi ja vapaasti erään kaikkein vaikeimpia soittokappaleita, mitä suurimmaksi tyydytykseksi sekä itsellensä että kuuntelevalle parille. Päätettiin ruveta useammin soittamaan ja ahkerasti yhdessä harjoittelemaan.
Se luonnistuu heille paremmin kuin meille, Ottilia! virkkoi Eduard.
Ihailkaamme heitä, mutta iloitkaamme silti yhdessä.
YHDEKSÄS LUKU.
Syntymäpäivä oli tullut ja kaikki oli valmiina: koko rantavalli, joka reunusti ja korotti veden rajassa kulkevaa kylätietä, samoin kirkon ohitse kulkeva tie, joka aluksi noudatteli Charlottan rakennuttaman polun suuntaa ja lähti sitten kiemurtelemaan kalliorinnettä ylöspäin jättäen sammalmajan ensin vasemmalle yläpuolellensa ja sitten, tehtyään kokonaisen kierroksen, vasemmalle alapuolellensa siten vähitellen ehtien kukkulalle. Tänä päivänä oli kokoontunut paljon vieraita. Mentiin kirkkoon, missä nähtiin pitäjäläiset koolla juhlapukimissa. Jumalanpalveluksen jälkeen lähtivät pojat, nuorukaiset ja miehet säädetyssä järjestyksessä edellä, sitten tuli herrasväki vierainensa ja seurueinensa; kulkueen jälkiosan muodostivat tyttöset, neidot ja vaimot.
Tien käänteeseen oli sommiteltu ylävä kalliotasanne; siinä antoi kapteeni Charlottan ja vieraiden levähtää. Sieltä näkyi koko tie, eteenpäin asteleva miesten joukko ja jäljessä tuleva naisväki, joka nyt asteli ohitse. Ihanan sään vallitessa näky oli ihmeen kaunis. Charlotta oli hämmästynyt, liikutettu, ja pusersi sydämellisesti kapteenin kättä.