Naimisissa olevat naiset, nekin, jotka eivät toisistansa pidä, ovat kuitenkin vaieten liitossa keskenänsä, varsinkin nuoria tyttöjä vastaan. Tuollaisen kiintymyksen seuraukset selvisivät paronittaren maailmaakokeneessa mielessä liiankin pian. Hän oli sitäpaitsi jo saman päivän aamuna jutellut Charlottan kanssa Ottiliasta, oli huomauttanut, ettei maallaoleskelua sopinut väittää tytölle terveelliseksi, varsinkaan jos piti silmällä hänen hiljaista luonnonlaatuansa, ja oli tarjoutunut viemään Ottilian kaupunkiin erään ystävättärensä luo, joka hoiti erittäin huolellisesti ainoan tyttärensä kasvatusta ja haeskeli vain tytölle hyväntapaista kumppania, joka pääsisi toisen lapsen asemaan ja saisi nauttia kaikkia etuja. Charlotta oli luvannut asiaa harkita.
Silmäys Eduardin tunteisiin kehitti nyt paronittaren aikeen varmaksi päätökseksi, ja mitä nopeammin tuo tapahtui hänen mielessänsä, sitä enemmän hän ulkonaisesti sukoili Eduardin toivomuksia. Kukaan näet ei vallinnut olemustansa paremmin kuin tämä nainen, ja sellainen erinomaisissa tapauksissa ilmenevä itsensähillintä totuttaa meitä käsittelemään jokapäiväistäkin tapausta teeskennellen, taivuttaa meitä, jotka siinä määrin hallitsemme itseämme, ulottamaan valtaamme toistenkin yli, jotta se, mitä ulkonaisesti voitamme, tavallansa meille korvaisi, mitä meiltä sisäisesti puuttuu.
Tähän mielialaan liittyy tavallisesti jonkinlaista salaista vahingoniloa, jonka esineenä on toisten epäselvyys, heidän tiedoton ansaan astumisensa. Me emme iloitse ainoastaan nykyisestä onnistumisesta, vaan samalla tulevaisesta, yllättävästä häpeään joutumisesta. Niinpä oli paronitar kyllin ilkeä kutsuakseen Eduardin ja Charlottan viininkorjuuseen kartanoonsa ja vastatakseen Eduardille, joka tiedusteli, saisivatko he tuoda Ottilian mukanansa, siten, että hän saattoi selittää sen mielin määrin omaksi eduksensa.
Eduard puhui jo ihastuneena kauniista seudusta, suuresta joesta, kukkuloista, kallioista ja viinimaista, vanhoista linnoista, vesimatkoista, viininkorjuun, viininpusertamisen y.m. riemuista sydämensä yksinkertaisuudessa jo ennakolta ääneen iloiten siitä, miten sellaiset kohtaukset tulisivat vaikuttamaan Ottilian raikkaaseen mieleen. Samassa näkyi Ottilia saapuvan, ja paronitar pyysi nopeasti Eduardia olemaan puhumatta mitään tästä suunnitellusta syysretkestä, koska se, mistä kauan ennakolta iloitsee, yleensä jää toteutumatta. Eduard lupasi, mutta pakotti hänet kulkemaan nopeammin Ottiliaa vastaan kiiruhtaen lopulta itse herttaista tyttöä kohti useita askeleita edellä. Hänen koko olemuksessaan ilmeni sydämellinen ilo. Hän suuteli Ottilian kättä painaen siihen kimpun nurmikukkia, jotka oli kulkiessaan poiminut. Paronitar tunsi tuota katsellessaan mielensä melkein katkeraksi. Joskaan hän näet ei saanut hyväksyä sitä, mikä tuossa kiintymyksessä saattoi olla rangaistavaa, ei hän toisaalta suinkaan voinut suoda sen rakastettavia ja miellyttäviä puolia tuolle tytölle, mitättömälle vasta-alkajalle.
Kun oli istuuduttu yhdessä illallispöytään, vallitsi seurassa aivan toinen tunnelma. Kreivi, joka oli jo ennen ateriaa kirjoittanut kirjeensä ja lähettänyt sen matkaan, jutteli kapteenin kanssa, jonka hän nyt oli toimittanut viereensä istumaan, udellen hänestä yhä enemmän tietoa ymmärtäväiseen ja vaatimattomaan tapaan. Kreivin oikealla puolella istuva paronitar ei siis saanut hänestä moneksikaan hetkeksi puhekumppania, enempää kuin Eduardistakaan, joka aluksi janoissaan, sitten kiihdyksissään ei säästellyt viiniä ja jutteli erittäin vilkkaasti Ottilian kanssa, jonka oli vetänyt puoleensa. Kapteenin vieressä istui Charlotta, jonka kävi vaikeaksi, melkeinpä mahdottomaksikin salata mielenliikutustansa.
Paronittarella oli riittävästi aikaa huomioiden tekemiseen. Hän havaitsi Charlottan mielipahan, ja koska hänen omia ajatuksiansa askarrutti vain Eduardin suhtautuminen Ottiliaan, niin hänen oli helppo päästä siihen vakaumukseen, että Charlottaa arvelutti ja harmitti puolison käyttäytyminen. Paronitar mietti nyt, miten voisi parhaiten saavuttaa tarkoituksensa.
Aterian jälkeenkin seura oli hajallinen. Kreivi, joka tahtoi ottaa kapteenista perinpohjin selkoa, tarvitsi tuota rauhallista, ei mitenkään turhamaista, yleensä varsin harvapuheista miestä käsitellessään erilaisia käänteitä saadakseen tietää kaikki, mitä halusi. He käyskelivät edestakaisin salin toisella puolella, Eduard, viinin ja toivojen elähdyttämänä, huvitti puheillansa Ottiliaa ikkunan luona, mutta Charlotta ja paronitar astelivat ääneti salin toisella laidalla. Heidän vaitiolonsa ja joutilas seisoskelunsa se vihdoin vaikutti lamauttavasti muihinkin. Naiset vetäytyivät huoneisiinsa, miehet samoin, toiseen kylkirakennukseen, ja niin näytti tämä päivä päättyneeltä.
YHDESTOISTA LUKU.
Eduard saatteli kreivin hänelle varattuun huoneeseen ja salli varsin mielellään keskustelun vietellä itseänsä jäämään vielä hetkiseksi hänen luoksensa. Kreivi vaipui vanhoihin muistoihin, puheli vilkkaasti Charlottan kauneudesta, jota hän tuntijana kuvaili sangen tulisesti: Kaunis jalka on suuri luonnon lahja. Sellainen sulo on häviämätön. Minä katselin tänään hänen käyntiänsä; yhä vielä tekisi mieli suudella hänen jalkinettansa ja uudistaa korkein sarmatialainen, tosin hieman barbaarinen, mutta syvätunteinen kunnianosoitus: juoda rakastetun ja kunnioitetun henkilön jalkineesta hänen terveydeksensä.
Tuttavat miehet eivät tyytyneet ylistelemään ainoastaan jalan kärkeä. He siirtyivät henkilöstä vanhoihin tarinoihin ja seikkailuihin ja johtuivat puhumaan niistä esteistä, joita näiden rakastavien tielle oli rakennettu, miten paljon vaivaa he olivat nähneet, millaisia temppuja keksineet päästäkseen vain toisillensa sanomaan, että rakastivat toisiansa.