Toinen, vasemmalla oleva ovi johti Charlottan makuusuojaan. Eduard kuuli keskustelua ja tarkkasi. Charlotta kysyi kamarineidiltänsä: Onko Ottilia jo makuulla?
Ei, vastasi neiti, hän istuu vielä alhaalla kirjoittamassa.
Sytyttää siis vain yökynttilän ja menee pois, kehoitti Charlotta: on jo myöhä. Minä sammutan kynttilän itse ja menen omin neuvoin vuoteeseen.
Eduard ihastui kovin kuullessaan Ottilian vielä kirjoittavan. Hän askartelee minua varten! ajatteli hän riemuiten. Pimeässä kokonaan itseensä keräytyen Eduard näki hänen istuvan kirjoittamassa, oli astuvinaan hänen luoksensa, näkevinään, kuinka Ottilia kääntyi häntä katsomaan, ja tunsi voittamatonta halua saada vielä kerran olla hänen lähellänsä. Mutta täältä ei ollut mitään pääsyä puolikertaan, jossa hän asui. Eduard oli nyt vaimonsa oven takana, hänen sielussansa tapahtui kummallinen vaihdos, hän yritti avata ovea, havaitsi sen olevan lukossa, koputti hiljaa, Charlotta ei kuullut.
Charlotta käyskeli isommassa sivuhuoneessa vilkkaasti edestakaisin. Hän toisteli itsellensä yhä uudelleen, mitä hän kreivin odottamattoman ehdotuksen jälkeen oli jo riittävästi mielessään hautonut. Kapteeni tuntui seisovan hänen edessänsä, hän loi vielä taloon sisältöä, kävelyretkiin elämää, ja hänen piti pois, kaiken piti autioitua! Charlotta sanoi itsellensä kaikki mitä sanoa voi, ennakoipa, kuten tavallista, sen surkean lohdutuksen, että sellaisetkin tuskat ajan pitkään lievenevät. Hän kirosi sitä aikaa, jonka lieventyminen vaatii, kirosi sitä kuolemankaltaista aikaa, jolloin ne olisivat lieventyneet.
Kyynelten lohtu oli niinmuodoin sitäkin tervetulleempi, kun se harvoin hänelle tarjoutui. Hän heittäytyi sohvaan ja antautui kokonaan tuskansa valtoihin. Eduard puolestansa ei voinut lähteä ovelta; hän koputti vielä kerran ja kolmannen kerran hieman kovemmin, niin että Charlotta yön hiljaisuudessa sen aivan selvästi kuuli ja hypähti säikähtyneenä seisaallensa. Ensimmäinen ajatus oli, että siellä kenties, jopa varmaankin, seisoi kapteeni, toinen, että se oli mahdotonta! Hän piti sitä kuvitteluna, mutta hän oli sen kuullut, hän toivoi ja pelkäsi sen kuulleensa. Hän meni makuuhuoneeseen ja astui hiljaa lukitulle tapettiovelle. Hän soimasi pelkoansa, sanoi itseksensä: Voihan kreivitär hyvinkin tarvita jotakin! Sitten hän huusi tyynesti: Kuka siellä?
Hiljainen ääni vastasi: Minä täällä.
Kuka? kysyi edelleen Charlotta, joka ei voinut ääntä erottaa. Hänestä tuntui, kuin olisi kapteenin hahmo ollut ovella.
Hieman kuuluvammin kaikui nyt vastaukseksi: Eduard!
Charlotta avasi; hänen edessänsä seisoi hänen miehensä. Eduard tervehti häntä leikkipuhein. Charlottan onnistui jatkaa samaan sävyyn. Eduard kietoi arvoituksellisen vierailunsa arvoituksellisiin selityksiin.