Se oli sidottuna keskimmäisen lammen rantaan lähelle muutamia vanhoja tammia, jotka oli otettu huomioon uusia puistosuunnitteluja laadittaessa. Tänne ajateltiin rakentaa venhevalkama, kohottaa puitten suojaan rakennustaiteellinen lepopaikka, jota kohti järven yli soutajat voisivat ohjata.
Mutta mihin kohtaan sijoitamme valkaman tuolla puolella? kysyi Eduard.
Luultavasti plataanieni luo.
Ne ovat hieman liian kaukana oikealla, sanoi kapteeni. Jos rantaanlasku tapahtuu alempana, niin päästään lähemmäksi linnaa; mutta asiaa on harkittava.
Kapteeni seisoi jo venheen perässä ja oli tarttunut airoon. Charlotta astui hänkin venheeseen, samoin Eduard, joka otti hoidettavaksensa toisen airon; mutta aikoessaan parhaillaan työntää venhettä rannasta hän muisti Ottilian, muisti, että tämä vesimatka veisi liian paljon aikaa, siirtäisi paluun ihan epämääräiseksi. Hän teki nopean päätöksen, hyppäsi jälleen maihin, ojensi aironsa kapteenille ja kiiruhti kotiin lausuen lyhyen anteeksipyynnön.
Perille tultuansa hän sai kuulla, että Ottilia oli sulkeutunut huoneeseensa ja kirjoitti. Tuntien mielihyvää sen johdosta, että Ottilia teki työtä hänelle, hän samalla kovin harmitteli, ettei saanut häntä tavata. Hänen kärsimättömyytensä kasvoi alinomaa. Hän käyskeli suuressa salissa edestakaisin, yritti kaikin tavoin itseänsä askarruttaa, mutta mikään ei kyennyt kiinnittämään hänen tarkkaavaisuuttansa. Hän halusi nähdä Ottilian, nähdä hänet yksinään, ennenkuin Charlotta ja kapteeni ehtisivät palata. Tuli yö; kynttilät sytytettiin.
Vihdoin astui odotettu saliin, viehättävänä, säteilevänä. Se tunne, että hän oli tehnyt jotakin ystävän hyväksi, oli kohottanut hänet oman itsensä yläpuolelle. Hän laski alkuperäisen asiakirjan ja jäljennöksen Eduardin eteen pöydälle.
Tarkastammeko sen? kysyi hän hymyillen.
Eduard ei tietänyt mitä vastata. Hän silmäili Ottiliaan, katsahti jäljennökseen. Ensimmäiset sivut oli kirjoitettu mitä huolellisimmin, arastelevalla naisen käsialalla, sitten näyttivät piirteet muuttuvan, käyvän keveämmiksi ja vapaammiksi; mutta kuinka hämmästyikään Eduard luodessaan silmäyksen viimeisiin sivuihin!
Jumalan nimessä! huudahti hän. Mitä tämä merkitsee? Tämähän on minun käsialaani.
Hän katsahti Ottiliaan ja jälleen papereihin: varsinkin loppupuoli oli ihan kuin hänen itsensä kirjoittamaa. Ottilia oli vaiti, mutta katseli mitä tyytyväisimpänä Eduardia silmiin. Eduard ojensi kätensä.