Kapteeni sill’aikaa kuvaili, kuinka puisto hänen mielestänsä oli järjestettävä. Hän kiitteli venheen hyviä ominaisuuksia, että sitä saattoi helposti liikuttaa ja ohjata airoparilla yksi henkilö. Charlottan piti hänenkin oppia se taito, koska tuntui miellyttävältä päästä toisinaan yksin vettä liukumaan, omana soutu- ja perämiehenänsä.
Nuo sanat saivat uhkaavan eron ajatuksen palaamaan tuskallisena ystävättären mieleen. Sanoiko hän tuon tahallansa? mietti hän itsekseen. Tietääkö hän sen jo? Aavistaako hän sen? Vai sanooko hän sen sattumalta, tietämättänsä ennustaen minun kohtaloni? Charlottan valtasi ankara apeamielisyys, kärsimättömyys; hän pyysi kapteenia soutamaan mahdollisimman pian maihin ja palaamaan hänen kerallansa linnaan.
Kapteeni souteli lammilla ensi kertaa, ja vaikka hän olikin mittaillut niiden keskimääräisen syvyyden, olivat yksityiset kohdat hänelle tuntemattomat. Alkoi olla pimeä; hän suuntasi venheen sinnepäin, mistä otaksui löytävän mukavan maihinnousupaikan ja missä tiesi linnaan johtavan polun olevan lähellä. Tästäkin suunnasta hän kuitenkin hieman suistui, kun Charlotta tavallaan huolestuneena uudelleen huomautti haluavansa päästä pian maihin. Kapteeni souti jälleen rivakammin lähestyen rantaa, mutta vähän matkan päässä hänen oli pysähdyttävä: venhe oli tarttunut pohjaan, eikä hänen onnistunut saada sitä irroitetuksi. Mitäpä tehdä? Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin astua matalaan veteen ja kantaa ystävätär maihin. Onnellisena hän kantoi rakkaan taakkansa rannalle. Vaikka hän olikin kyllin voimakas tehdäkseen sen horjahtelematta ja kannettavallensa minkäänlaista pelkoa aiheuttamatta, oli Charlotta sentään arkana kietonut käsivartensa hänen kaulansa ympäri. Kapteeni piti häntä kiinteästi sylissään ja puristi häntä itseänsä vasten. Vasta nurmipengermälle ehdittyänsä hän laski hänet sylistänsä, mieli liikutuksen ja hämmingin vallassa. Charlotta nojasi vielä häneen, kapteeni sulki hänet jälleen syliinsä ja painoi kiihkeän suudelman hänen huulillensa, samassa silmänräpäyksessä jo polvillaan hänen edessänsä, painaen suunsa hänen kättänsä vasten ja huudahtaen: Charlotta, suotteko minulle anteeksi?
Suutelo, jonka ystävä oli uskaltanut ja johon hän itse oli ollut vähällä vastata, sai Charlottan toipumaan. Hän puristi anteeksipyytäjän kättä, mutta ei nostanut häntä ylös. Kumartuen kuitenkin hänen puoleensa ja laskien toisen kätensä hänen olkapäällensä hän huudahti: Tämä hetki muodostaa käänteen meidän elämässämme, auttamattomasti, mutta meistä jää riippumaan, onko se meidän arvoisemme. Teidän täytyy poistua, rakas ystävä, ja te poistutte. Kreivi on ryhtynyt toimenpiteisiin teidän kohtalonne parantamiseksi; se ilahduttaa minua ja samalla surettaa. Tahdoin olla siitä puhumatta, kunnes asia on varma, mutta tämä tuokio pakottaa minut ilmaisemaan salaisuuteni. Ainoastaan siinä tapauksessa voin antaa anteeksi teille ja itselleni, jos meillä on rohkeutta muuttaa olosuhteitamme, koska ei ole vallassamme muuttaa mielenlaatuamme.
Hän nosti hänet ylös ja tarttui hänen käsivarteensa siihen nojautuakseen, ja niin he saapuivat ääneti linnaan.
Mutta nyt Charlotta seisoi makuuhuoneessansa, missä hänen täytyi tuntea ja tunnustaa itsensä Eduardin puolisoksi. Näissä ristiriidoissa tuli hänen avuksensa oivallinen ja kautta elämän monella muotoa harjoitettu luonne. Koska hän oli aina tottunut olemaan tietoinen itsestänsä, hallitsemaan itseänsä, ei hänen nytkään ollut vaikea vakaiden mietteiden nojalla päästä lähelle toivomaansa tasapainotilaa; täytyipä hänen hymyilläkin itsellensä muistellessaan kummallista yöllistä vierailua. Mutta pian hänet valtasi outo aavistus, iloisen pelokas vavahtelu, joka purkautui hurskaiksi toivelmiksi. Hän polvistui liikutetuin mielin ja toisti sen valan, jonka oli vannonut Eduardille alttarin edessä. Ystävyys, kiintymys ja kieltäymys liukuivat heleinä kuvina hänen ohitsensa. Hän tunsi olevansa sisäisesti entisellänsä. Kohta valtaa hänet suloinen väsymys, ja hän nukahtaa rauhallisesti.
KOLMASTOISTA LUKU.
Eduard puolestansa on aivan toisenlaisen mielialan vallassa. Nukkumista hän ajattelee niin vähän, ettei hänen mieleensä johdu edes riisuutua. Hän suutelee tuhat kertaa asiakirjan jäljennöstä, Ottilian aralla käsialallansa kirjoittamaa alkupuolta; loppuosaa hän tuskin uskaltaa suudella, koska luulee katselevansa omaa käsialaansa. Jospa se olisi aivan toinen asiakirja! sanoo hän hiljaa itsekseen, ja kuitenkin se on hänelle näinkin mitä kaunein lupaus korkeimman toiveensa täyttymisestä. Jäähän se hänen haltuunsa ja voihan hän yhä painaa sitä sydäntänsä vasten, vaikka sitä onkin rumentamassa kolmannen henkilön allekirjoitus!
Vähenevä kuu kohoaa esiin metsän takaa. Leuto yö houkuttelee Eduardin ulos; hän harhailee sinne tänne, hän on rauhattomin ja onnellisin kaikista kuolevaisista. Hän vaeltaa halki puutarhain, jotka ovat hänelle liian ahtaat; hän rientää vainiolle, joka käy hänelle liian avaraksi. Linna tuntuu vetävän häntä puoleensa; hän on kohta Ottilian ikkunain alla. Siellä hän istuutuu pengermän portaille. Kivimuurit ja salvat, sanoo hän itsekseen, erottavat meitä nyt, mutta sydämiämme ei erota mikään. Jos hän olisi tässä, edessäni, niin hän vaipuisi syliini, minä hänen syliinsä, ja mitäpä tarvitsenkaan tämän varmuuden lisäksi! Kaikki oli hiljaista hänen ympärillänsä, ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, oli niin hiljaista, että hän voi kuulla, kuinka maankamaran alla uurastivat eläimet, joille päivä ja yö ovat yhtä. Hän antautui kokonaan onnellisten unelmiensa valtaan ja nukahti vihdoin heräämättä ennenkuin aurinko nousi ihanuudessansa hälventäen varhaisimmat usvat.
Hän havaitsi olevansa ensimmäisenä valveilla koko kartanossa. Työmiehet tuntuivat hänestä viipyvän liian kauan. He saapuivat; heitä näytti olevan liian vähän, ja tehtäväksi määrätty päivätyö tuntui hänen toivelmiinsa verrattuna liian vähäiseltä. Hän vaati enemmän työväkeä; sitä luvattiin ja hankittiinkin päivän kuluessa. Mutta nekään eivät riittäneet kyllin nopeasti suorittamaan hänen suunnitelmiansa. Työ ja toiminta ei enää häntä ilahduta; kaiken tulee jo olla valmista, ja ketä varten? Teiden tulee olla kunnossa, jotta Ottilia voi mukavasti niitä astella, istuinten tulee olla paikoillansa, jotta Ottilia voi levähtää. Uuden rakennuksen valmistumista hän myös kiirehtii minkä voi: sen harjannostajaisten tulee tapahtua Ottilian syntymäpäivänä. Eduardin mieli, samoinkuin hänen toimintansakin, on vailla kaikkea määrää. Se tietoisuus, että hän rakastaa ja saa vastarakkautta, ajaa häntä äärettömiin. Kuinka toisenlaisilta näyttävätkään hänestä kaikki huoneet, koko ympäristö! Hän ei enää tunne itseänsä omassa talossansa. Ottilian läsnäolo sulkee piiriinsä kaikki, hän on kokonaan siihen vajonnut; mikään muu kuva ei nouse hänen mieleensä, mikään omatunto ei hänelle puhu; kaikki se, mikä hänen luonnossansa on ollut kesytettyä, murtautuu irrallensa, hänen koko olemuksensa tulvii kohti Ottiliaa.