Kapteeni havaitsee tuon intohimoisen hyörinän ja haluaa ehkäistä murheellisia seurauksia. Kaikki nämä rakennelmat, joita nyt yksipuolisen viehtymyksen voimasta ylenmääräisesti kiiruhdetaan, oli hän suunnitellut rauhallista, ystävällistä yhteiselämää varten. Hän oli toimittanut ulkotilan myydyksi, ensimmäinen maksuerä oli suoritettu, ja Charlotta oli sopimuksen mukaisesti ottanut sen rahastoonsa. Hänen täytyy kuitenkin heti ensimmäisen viikon aikana viljellä vakavuutta, kärsivällisyyttä ja järjestystä enemmän kuin ennen, sillä jos toimitaan hätäillen, ei menoerä riitä kauan.
Oli paljon aloitettu ja paljon oli tekemistä. Kuinka voikaan jättää Charlottan yksin tätä kaikkea hoitamaan! He neuvottelevat ja sopivat siitä, että suunnitelmanmukaisia töitä vapaaehtoisesti joudutetaan, lainataan siihen tarkoitukseen rahoja, joiden takaisinsuorittamiseen määrätään ulkotilan vielä maksamattomat erät. Se voitiin tehdä melkein ilman vahinkoa luovuttamalla oikeuksia. Siten saatiin vapaammat kädet, suoritettiin enemmän yhdellä kertaa, kun kaikki oli käynnissä ja työväkeä riittävästi, ja päästiin varmasti ja pian asetettuihin päämääriin. Eduard hyväksyi tuon mielellään, koska se soveltui hänen aikeisiinsa.
Sydämensä syvyydessä Charlotta kuitenkin yhä pysyy entisissä päätöksissään, ja miehekkäästi tukee häntä samanmielinen ystävä. Mutta juuri senvuoksi heidän tuttavallisuutensa vain kasvaa. He keskustelevat Eduardin intohimoisesta kiintymyksestä, neuvottelevat, mitä olisi tehtävä. Charlotta kiinnittää Ottilian kiinteämmin itseensä, pitää häntä tarkemmin silmällä, ja mitä paremmin hän on oppinut tuntemaan oman sydämensä, sitä syvemmälle hän katsoo neidon sydämeen. Hän näkee yhden ainoan pelastumismahdollisuuden: tyttö on toimitettava pois talosta.
Nyt näyttää hänestä onnelliselta sallimukselta, että Luciana on saanut koulukodissa osaksensa erinomaista kiitosta, sillä täti, siitä tiedon saatuansa, haluaa nyt saada hänet lopullisesti luoksensa ohjatakseen hänet hienoon maailmaan. Ottilia voi palata koulukotiin, kapteeni lähtisi uuteen, edulliseen toimeensa, ja kaikki olisi kuten muutamia kuukausia sitten, jopa sitä paremminkin. Oman suhteensa Eduardiin Charlotta toivoi saavansa pian korjatuksi ja sommitteli kaikki mielessään niin järkevästi, että hänessä yhä enemmän vakaantui tämä harhakäsitys: aikaisempaan, ahtaampaan olotilaan voi palata, väkivaltaisesti irralleen riistäytynyt on ahdistettavissa entiselleen.
Eduard tunsi kiusallisiksi ne esteet, joita hänen tiellensä rakennettiin. Hän havaitsi sangen pian, että häntä ja Ottiliaa pidettiin toisistansa erillä, että vaikeutettiin heidän kahdenkeskistä juttelemistansa, vieläpä kohtaamistansakin. Tämän vuoksi harmistuneena hän harmitteli monia muitakin asioita. Jos hän pääsi ohimennen Ottiliaa puhuttelemaan, ei hän ainoastaan vakuuttanut häntä rakastavansa, vaan esitti vielä puolisoonsa ja kapteeniin kohdistuvia valituksia. Hän ei huomannut, että hänen oma kiivas kiirehtimisensä oli vähällä tyhjentää rahaston, hän moitti katkerasti Charlottaa ja kapteenia siitä, että he olivat toimineet vastoin ensimmäistä sopimusta, ja kumminkin oli hän suostunut toiseen sopimukseen, vieläpä itse sen aiheuttanutkin ja tehnyt välttämättömäksi.
Viha on puolueellinen, mutta rakkaus vieläkin puolueellisempi. Ottiliakin vierautui jossakin määrin Charlottasta ja kapteenista. Kun Eduard kerran valitti, ettei kapteeni menetellyt aivan moitteettomasti ystävänä ja tällaisissa olosuhteissa, vastasi Ottilia varomattomasti: Minuun on jo aikaisemmin vaikuttanut epämiellyttävästi, ettei hän ole täysin rehellinen teitä kohtaan. Minä kuulin hänen kerran sanovan Charlottalle: kunpa Eduard meitä säästäisi huilulurituksiltansa, eihän se voi luonnistua, ja kuulijaa se vain kiusaa. Voitte arvata, kuinka tuo pahoitti mieltäni, kun niin mielelläni teitä säestelen.
Ottilia oli tuskin saanut tuon sanotuksi, kun hän samassa jo aavisti, että olisi pitänyt vaieta; mutta asia ei ollut enää autettavissa. Eduardin kasvonpiirteet vääristyivät. Ankarampaa mielipahaa hän ei ollut milloinkaan tuntenut: hänen rakkaimpia pyyteitänsä oli loukattu, hän tiesi harrastelleensa taidetta kaikessa viattomuudessa, ilman vähintäkään vaateliaisuutta. Pitihän sitä, mikä häntä itseänsä huvitti ja ilahdutti, ystävienkin kohdella säälivästi. Hän ei tullut ajatelleeksi, kuinka sietämättömäksi voi toiselle käydä riittämättömän kyvyn korviasärkevät esitykset. Hän oli loukkaantunut, raivoissaan, leppymätön. Hän tunsi vapautuneensa kaikista velvollisuuksista.
Voittamaton halu saada olla Ottilian seurassa, nähdä hänet, kuiskata, uskoa hänelle jotakin, kasvoi päivä päivältä. Eduard päätti kirjoittaa hänelle pyytäen häntä suostumaan salaiseen kirjevaihtoon. Se paperiliuska, johon hän oli ehdotuksensa sangen lakonisesti merkinnyt, lepäsi hänen pöydällänsä, ja tuulenhenki puhalsi sen lattiaan, kun kamaripalvelija saapui hänen hiuksiansa kähertämään. Koetellaksensa rautojensa kuumuutta viimeksimainittu tavallisesti kumartui poimaisemaan lattiasta paperipalasia; tällä kertaa hänen käteensä osui Eduardin kirjelippu, hän puristi sen nopeasti kasaan, ja se kärventyi. Eduard, joka huomasi harhaotteen, tempasi paperin hänen kädestänsä. Pian senjälkeen hän istuutui kirjoittamaan sitä uudestaan, mutta sepä ei tahtonutkaan kirvota kynästä ihan yhtä helposti. Hän hieman epäröi, tunsi jonkinlaista huolestuneisuutta, mutta sai sen kumminkin voitetuksi. Päästessään ensi kerran Ottilian läheisyyteen hän painoi kirjelipun hänen käteensä.
Ottilia kirjoitti hänelle vastauksen. Hän pisti paperiliuskan lukemattomana muodinmukaisten lyhyiden liiviensä taskuun, missä se ei ollut hyvässä tallessa. Se työntyi ulos ja putosi hänen huomaamattansa lattiaan. Charlotta näki sen, nosti ylös, katsahti siihen ohimennen ja ojensi sen hänelle. Tässä on jotakin sinun kirjoittamaasi, sanoi hän; olisi kenties vahinko, jos sen kadottaisit.
Eduard hämmästyi. Teeskenteleekö hän? Näkikö hän, mitä kirjelippu sisältää, vai erehtyikö hän käsialan yhtäläisyyden vuoksi? mietti hän. Hän toivoi ja otaksui, että jälkimmäinen arvelu oli oikea. Hän oli saanut varoituksen, kaksinkertaisen varoituksen, mutta hänen intohimonsa ei ymmärtänyt noita omituisia, satunnaisia merkkejä, joiden avulla jokin korkeampi olento näyttää meille puhuvan. Intohimon johtaessa häntä yhä kauemmaksi hänelle päinvastoin kävivät yhä sietämättömämmiksi ne rajoitukset, joiden alaisena hän tunsi olevansa. Ystävällinen seuramieli hävisi. Hänen sydämensä sulkeutui, ja kun hänen oli pakko olla ystävänsä ja vaimonsa seurassa, ei hänen enää onnistunut löytää povestansa entistä heihin kohdistuvaa kiintymystä; se ei ottanut enää elpyäksensä. Siten pakostakin syntyvä itsesyytös oli hänelle epämieluinen, ja hän yritti asiaa korvata eräänlaisella leikillisyydellä, josta kumminkin rakkauden puuttuessa puuttui myöskin tavanomainen miellyttävyys.