Eduard, joka kuuli vain sen, mikä sukoili hänen intohimoansa, luuli
Charlottan tarkoittavan aikaisempaa leskeyttänsä ja tahtovan, joskin
epämääräisesti, antaa eron toiveita. Niinpä hän vastasikin hymyillen:
Miksipä ei? Kunhan vain pääsisimme yksimielisyyteen.
Niinmuodoin hän tunsi itsensä kovin pettyneeksi, kun Charlotta virkkoi: Ottiliankin voimme helposti siirtää muualle; meidän tarvitsee vain valita, sillä on olemassa kaksikin mahdollisuutta saada hänet suotuisiin olosuhteisiin. Hän voi palata koulukotiin, kun tyttäreni on siirtynyt tätini luo, ja hänelle tarjoutuu tilaisuus päästä arvossapidettyyn perheeseen, jossa hän saa ainoan tyttären keralla nauttia kaikkia säädynmukaisen kasvatuksen etuja.
Ottilia on meidän tutunomaisessa seurassamme siinä määrin hemmoiteltu, ettei mikään muu liene hänelle tervetullutta, vastasi Eduard verrattain tyynesti.
Me olemme kaikin hemmoitelleet itseämme, sanoi Charlotta, sinä et suinkaan vähimmin. Joka tapauksessa kehoittaa kulunut ajanjakso meitä vakavasti harkitsemaan pienen piirimme kaikkien jäsenten parasta ja olemaan kieltäytymättä minkäänlaisesta uhrauksestakaan.
Missään tapauksessa en pidä oikeana enkä kohtuullisena, että Ottilia joutuu uhrattavaksi, vastasi Eduard, ja niinhän kumminkin kävisi, jos hänet nyt sysättäisiin vieraiden ihmisten joukkoon. Kapteenin on täällä tavoittanut hänen hyvä onnensa; me voimme rauhallisesti, jopa mielihyvinkin nähdä hänen poistuvan luotamme. Kukapa tietää, mitä Ottilialla voi olla odotettavissa? Miksipä hätäilisimme?
Mitä meillä on odotettavissa, on jokseenkin selvää, virkkoi Charlotta hieman liikutettuna, ja koska aikoi kerta kaikkiaan sanoa sanottavansa, hän jatkoi: Sinä rakastat Ottiliaa, sinä totut häneen. Kiintymys ja intohimo syntyy ja kasvaa hänessäkin. Miksi emme lausuisi julki mitä jokainen hetki meille tunnustaa? Eikö meidän tule olla siinä määrin varovaiset, että kysymme itseltämme, mihin tämä johtaa?
Ellei siihen voikaan heti vastata, virkkoi Eduard itseänsä hilliten, niin sopii ainakin sanoa, että juuri silloin on parasta päättää jäädä odottamaan, mitä tulevaisuus meille opettaa, kun emme kykene tarkoin sanomaan, mihin jokin asia johtaa.
Sen arvaamiseen ei tarvittane suurtakaan viisautta, vastasi Charlotta, ja sen verran voinee joka tapauksessa heti sanoa, ettemme me molemmat enää ole riittävän nuoria kulkeaksemme umpimähkään, minne emme tahtoisi tai minne meidän ei pitäisi kulkea. Kukaan ei voi enää pitää meistä huolta; meidän täytyy olla omat ystävämme, omat hovimestarimme. Kukaan ei odota, että eksymme äärimmäisyyksiin, kukaan ei odota, että esiinnymme moitittavina tai kerrassaan naurettavina.
Voitko minua moittia, virkkoi Eduard, joka ei kyennyt vastaamaan puolisonsa suoraan puheeseen, — voitko minua sättiä, jos sydämelläni on Ottilian menestys ja onni, eikä suinkaan tulevainen, jota ei aina käy ennakolta arvaaminen, vaan nykyinen. Ajattelehan, vilpittömästi ja itseäsi pettämättä, Ottilia temmatuksi pois meidän seurastamme ja vieraiden ihmisten käskynalaiseksi — minä ainakaan en tunne olevani kyllin julma pakottaakseni hänet sellaiseen muutokseen.
Charlotta havaitsi varsin hyvin puolisonsa teeskentelyn takana piilevän päättäväisyyden. Vasta nyt hän tunsi, kuinka kauas toinen oli hänestä etääntynyt. Hän huudahti hieman liikutettuna: Voiko Ottilia tuntea itsensä onnelliseksi, jos hän rikkoo meidän liittomme, jos hän riistää minulta puolison ja puolisoni lapsilta isän!