Toiselta rannalta ui venhe luo. Kamaripalvelija tiedusteli hämillänsä, miten ilotulituksen nyt kävisi. Pankaa se toimeen! huusi hänelle Eduard. Se oli suunniteltu yksin sinua varten, Ottilia, ja sinun pitää se nyt yksin nähdä! Salli minun nauttia siitä kerallasi, vieressäsi istuen. Hellän vaatimattomasti hän istuutui neidon viereen, häneen koskematta.
Raketit suhahtelivat ilmoille, tykinlaukaukset pamahtelivat, tulipallot kohosivat, sähikäiset käärmeilivät ja räjähtelivät, pyörät kihisten säihkyivät, ensin yksitellen, sitten parittain, sitten kaikki yhdessä ja yhä rajummin toinen toisensa jälkeen ja yht'aikaa. Eduard, jonka povessa leimusi ankara lieska, seurasi vilkkain ja tyytyväisin katsein näitä tuli-ilmiöitä. Ottilian arkaan, kiihoittuneeseen mieleen tuo räiskyvä ja säihkyvä loimahtelu ja sammuminen vaikutti pikemmin ahdistavasti kuin ilahduttavasti. Hän nojautui arasti Eduardiin, jossa tämä läheneminen, tämä luottamus herätti sen varman tunnon, että Ottilia kuului kokonaan hänelle. Tuskin oli yö jälleen päässyt oikeuksiinsa, kun nousi kuu valaisten molempain kotiinpalaavien tietä. Jokin hahmo, hattu kädessä, astui heidän eteensä pyytäen almua, koska oli tänä juhlapäivänä jäänyt osaansa vaille. Kuutamo valaisi hänen kasvojansa, ja Eduard tunsi hänet aikaisemmin kohtaamaksensa tungettelevaksi kerjäläiseksi. Mutta hän oli liian onnellinen suuttuaksensa, hänen ei johtunut mieleenkään, että kerjääminen nimenomaan tänä päivänä oli mitä ankarimmin kielletty. Hän ei kaivellut kauan taskuansa, vaan ojensi pyytäjälle kultakolikon. Hän olisi mielellään tehnyt jokaisen onnelliseksi, koska hänen oma onnensa tuntui rajattomalta.
Kotona oli kaikki käynyt toiveiden mukaisesti. Haavurin toimenpiteet, käytettävissä olevat tarpeet, Charlottan avunanto tekivät tehtävänsä: poika heräsi jälleen eloon. Vieraat hajaantuivat haluten vielä loitolta nähdä hieman ilotulitusta ja päästäkseen näiden mieltähämmentävien kohtauksien jälkeen rauhaisaan kotipiiriinsä.
Kapteenikin, nopeasti vaatteita vaihdettuansa, oli ottanut tehokkaasti osaa tarvittaviin toimenpiteisiin; nyt oli kaikki rauhallista, ja hän havaitsi olevansa kahden kesken Charlottan kanssa. Tutunomaisen ystävällisesti hän nyt ilmoitti pian lähtevänsä. Charlotta oli tänä iltana kokenut niin paljon, ettei tuo uutinen erikoisemmin häneen vaikuttanut; hän oli nähnyt, kuinka ystävä uhrautui, kuinka hän pelasti ja itse pelastui. Nämä ihmeelliset tapahtumat tuntuivat ennustavan merkittävää, mutta ei onnetonta tulevaisuutta.
Eduardille, joka astui sisään Ottilian keralla, ilmoitettiin hänellekin kapteenin pian tapahtuva poislähtö. Hän epäili asian yksityiskohtien olleen jo aikaisemmin Charlottan tiedossa, mutta häntä askarrutti nyt oma itsensä ja omat aikeensa siinä määrin, ettei hän voinut panna tuota pahaksensa. Päinvastoin: hän kuunteli tarkkaavaisena ja tyytyväisenä, millaiseen hyvään ja kunniakkaaseen toimeen kapteenin oli määrä siirtyä. Hillittöminä kiirehtivät hänen salaiset toivelmansa tapausten edelle. Hän näki jo kapteenin ja Charlottan liitossa keskenänsä, samoin itsensä ja Ottilian. Tänä juhlapäivänä ei hänelle olisi voitu keksiä mitään parempaa lahjaa.
Mutta suuri oli Ottilian hämmästys, kun hän huoneeseensa tultuaan löysi pöydältänsä kauniin lippaan. Hän kiiruhti sen avaamaan ja havaitsi kaikki niin kauniisti järjestetyksi, ettei rohjennut ottaa niitä erilleen, tuskinpa tohti niihin kajotakaan. Musliinikankaat, batisti, silkki, hartiahuivit ja pitsit olivat toinen toistansa hienompia, soreampia ja kalliimpia. Korutkaan eivät olleet unohtuneet. Hän käsitti varsin hyvin, että tarkoituksena oli pukea hänet kiireestä kantapäähän asti useampaan kertaan, mutta kaikki oli niin kallisarvoista ja vierasta, ettei hän uskaltanut ajatella tuon kaiken olevan hänen omaansa.
KUUDESTOISTA LUKU.
Seuraavana aamuna kapteeni oli poissa, ja ystäville osoitettu kirje ilmaisi hänen tuntemaansa kiitollisuutta. Hän ja Charlotta olivat jo edellisenä iltana sanoneet toisillensa vaillinaiset ja vaiteliaat jäähyväiset. Charlottasta tuntui, että ero oli oleva ikuinen, ja hän alistui siihen. Kreivin toisessa kirjeessä, jonka kapteeni oli hänelle viimein näyttänyt, puhuttiin näet myöskin edullisen avioliiton toiveista, ja vaikka kapteeni ei kiinnittänytkään tuohon seikkaan minkäänlaista huomiota, piti Charlotta kuitenkin asiaa jo varmana ja luopui hänestä täydellisesti.
Sensijaan hän uskoi nyt olevansa oikeutettu vaatimaan toisilta samanlaista itsensähillintää. Sen, mikä ei ollut hänelle mahdotonta, täytyi onnistua muillekin. Tässä mielessä hän aloitti keskustelun puolisonsa kanssa, sitä avoimemmin ja luottavammin, kun tunsi, että asia oli ratkaistava kerta kaikkiansa.
Ystävämme on lähtenyt luotamme, sanoi hän, me olemme jälleen samassa suhteessa toisiimme kuin ennen, ja riippunee nyt meistä itsestämme, tahdommeko täydellisesti palata entiseen olotilaan.