Viimeistelemättömän, rosoisen ulkonäkönsä peittämiseksi oli rakennus koristettu vihreillä varvuilla ja kukkasilla arkkitehdin neuvojen mukaisesti. Mutta Eduard oli sitäpaitsi, kapteenin tietämättä, saanut arkkitehdin merkitsemään kamanaan kukkalaitteiden avulla päivänmäärän. Se saattoi vielä käydä päinsä, mutta oikeaan aikaan ehti kapteeni estämään aietta, jonka mukaan päätypinnassa piti loistaa Ottilian nimen. Hän osasi soveliaalla tavalla torjua aikomuksen ja toimittaa valmiit kukkaskirjaimet pois.
Seppele oli kohotettu ja näkyi kauas ympäristöön. Kirjavina liehuivat ilmassa nauhat ja liinat, ja lyhyt puhe häipyi suurimmalta osalta tuuleen. Juhlallisuus oli lopussa; nyt piti alkaa karkelon tasoitetulla ja lehväisin koristein ympäröidyllä pihatantereella. Eräs uljas nuori rakennusmies toi Eduardin luo ketterän talonpoikaistytön ja pyysi itse Ottilian, joka seisoi siinä vieressä. Molempien parien esimerkkiä kohta noudatettiin, ja pian vaihtoi Eduard tanssikumppania lähtien Ottilian keralla karkelemaan. Nuoremmat seurueen jäsenet yhtyivät hilpeinä huvitteluun, vanhemmat katselivat vilkasta hyörinää.
Ennenkuin hajaannuttiin kävelyretkille, sovittiin siitä, että kokoonnuttaisiin auringon laskettua plataanien luo. Eduard saapui sinne ensimmäisenä ja sopi asiain järjestyksestä kamaripalvelijan kanssa, jonka piti ilotulittelijan keralla huolehtia ilman kuvioimisesta lammen toisella puolella.
Kapteeni oli mielihyvin huomannut tämän varustautumisen ja halusi keskustella Eduardin kanssa odotettavissa olevasta katselijatungoksesta, mutta viimeksimainittu pyysi jättämään tämän osan juhlanviettoa yksin hänen asiaksensa. Väkeä oli jo tunkeutunut kapeille ja nurmettomille patovalleille, missä maaperä oli epätasainen ja epävarma. Aurinko laski, hämärsi, ja illan pimenemistä odoteltaessa tarjoiltiin plataanien alle kokoontuneelle seurueelle virvokkeita. Paikka tuntui verrattomalta, ja mieliä ilahdutti se ajatus, että tulevaisuudessa, lampien yhdistämistyön päätyttyä, avautuisi täältä näköala avaralle, rantojensa vaihtelevaisuudella silmää miellyttävälle järvelle.
Tyyni, täysin tuuleton ilta ennusti mitä onnistuneinta yöllistä juhlaa, kun yht'äkkiä kajahti kamala huuto. Padosta oli irtautunut suuria maamöhkäleitä; useita ihmisiä nähtiin syöksyvän veteen. Maaperä oli pettänyt yhä kasvavan väkijoukon siinä tunkeillessa. Jokainen tahtoi päästä parhaalle paikalle, ja nyt ei kukaan päässyt eteen- eikä taaksepäin.
Kaikki juoksivat luo, pikemmin katselemaan kuin jotakin tekemään, sillä mitäpä oli tehtävissä, kun ei kukaan päässyt hädässä olevien ulottuville. Eräiden päättäväisten henkilöiden keralla riensi paikalle kapteeni, ajoi kohta väkijoukon padolta alas rannoille hankkiakseen toimintatilaisuutta auttajille, jotka yrittivät vetää hukkuvia vedestä. Jo olivat kaikki, osaksi omin ponnistuksin, osaksi toisten auttamina, päässeet kuivalle, lukuunottamatta erästä poikaa, joka liiaksi hätäillen oli etääntynyt padosta sen sijaan että olisi sitä lähennyt. Hänen voimansa näyttivät pettävän; vain muutamia kertoja tuli vielä näkyviin käsi, jalka. Onnettomuudeksi venhe oli toisessa rannassa, ilotulituslaitteita täynnä; se saatiin vain hitaasti tyhjennetyksi, ja apu viipyi. Kapteeni teki nopeasti päätöksensä, riisui pukunsa; kaikkien katseet suuntautuivat häneen, ja hänen voimakas vartalonsa herätti kaikissa luottamusta, mutta hämmästyksen huuto kajahti väkijoukosta, kun hän heittäytyi veteen. Kaikkien katseet seurasivat häntä, kun hän taitavasti uiden piankin saavutti ja toi rantaan pojan, joka kuitenkin näytti jo kuolleen.
Sillävälin souti paikalle venhe, kapteeni astui siihen ja kyseli läsnäolevilta tarkasti, olivatko kaikki todellakin pelastuneet. Haavuri saapuu ja ottaa hoiviinsa kuolleeksi luullun pojan, Charlotta astuu luo pyytäen kapteenia nyt huolehtimaan itsestänsä, palaamaan linnaan ja vaihtamaan vaatteita. Hän epäröi, kunnes vakaat ja ymmärtäväiset henkilöt, jotka ovat olleet aivan lähellä onnettomuuspaikkaa ja ovat itse ottaneet osaa pelastustyöhön, pyhästi vakuuttavat, että kaikki ovat pelastetut.
Charlotta näkee hänen astelevan kotiin päin, ajattelee, että viini, tee ja muut tarpeelliset aineet ovat lukkojen takana, että ihmiset sellaisissa tapauksissa yleensä toimivat nurinkurisesti, rientää plataanien alla viipyvän hajautuneen seuran ohi. Eduard kehoittelee kaikkia jäämään, koska aikoo aivan pian antaa merkin tulittelun aloittamiseen; Charlotta astuu luo ja pyytää häntä siirtämään tuonnemmaksi huvin, joka ei ole nyt paikallansa, joka ei voi nyt tuottaa nautintoa; hän huomauttaa, mitä pelastetun ja pelastajan vuoksi on otettava huomioon. Haavuri tekee kyllä tehtävänsä, vastaa siihen Eduard. Hänellä on kaikki tarvittavat välineet, ja meidän asiaanpuuttuminen olisi vain haitallista osanottoa.
Charlotta pysyi omalla kannallansa ja viittasi Ottilialle, joka kohta valmistautui lähtemään. Eduard tarttui hänen käteensä ja huudahti: Me emme tahdo päättää tätä päivää sairaalassa! Hän on liian hyvä laupeudensisareksi. Valekuolleet ja elävät eivät tarvitse meidän apuamme herätessään ja itseään kuivaillessaan.
Charlotta vaikeni ja lähti. Muutamat seurasivat häntä, toiset vielä viipyivät, lopulta ei kukaan tahtonut jäädä viimeiseksi, joten kaikki poistuivat. Eduard ja Ottilia havaitsivat olevansa kahden kesken plataanien alla. Eduard tahtoi välttämättä jäädä, huolimatta siitä, että Ottilia mitä hartaimmin ja huolestuneena pyysi häntä palaamaan kerallansa linnaan. Ei, Ottilia! huudahti hän. Se, mikä on erinomaista, ei käy sileään jokapäiväiseen tapaan. Tämä yllättävä kohtaus vie meidät nopeammin yhteen. Sinä olet omani! Minä olen sen sinulle jo usein sanonut ja vannonut; nyt emme sitä enää sano ja vanno, nyt sen pitää tapahtua!