Kaikki puhuivat niin ollen, ikäänkuin sanattoman sopimuksen mukaan, ainoastaan kysymyksessä olevana päivänä tapahtuvista uuden huvirakennuksen harjannostajaisista, ja sen johdosta voitiin kansalle sekä ystäville juhla ilmoittaa.
Eduardin kiintymys oli rajaton. Jos hän kiihkeästi halusi saada Ottilian omakseen, oli toisaalta hänen antaumuksensa, anteliaisuutensa, alttiutensa vailla määrää. Eräitä lahjoja varten, jotka hän tahtoi tuona päivänä Ottilialle antaa, oli Charlotta tehnyt liian mitättömiä ehdotuksia. Eduard puhui asiasta kamaripalvelijallensa, joka piti huolta hänen puvustostansa ollen alinomaisessa yhteydessä kauppiaitten ja muotiliikkeiden kanssa; hän tunsi sekä miellyttävimmät lahjat että parhaat lahjojen tarjoamistavat ja tilasi kohta kaupungista erittäin soman, punaisella sahviaanilla päällystetyn ja teräsnauloin kiskotetun lippaan täynnä lahjoja, jotka olivat sellaisen säiliön veroiset.
Eduard esitti vielä toisenkin ehdotuksen. Oli olemassa pienet ilotulituslaitteet, joita ei ollut vielä tultu käyttäneeksi. Ne olivat helposti täydennettävissä. Ajatus oli Eduardin, toinen lupasi sen toteuttaa. Asian piti jäädä salaisuudeksi.
Kapteeni oli sillävälin, päivän yhä lähetessä, ryhtynyt järjestystoimenpiteisiin, jotka hän katsoi välttämättömiksi, milloin suuri ihmisjoukko kutsutaan tai houkutellaan koolle. Olipa hän ottanut huomioon kerjäämisen ja muut epämieluisat asiat, jotka saattavat häiritä juhlan suloa.
Eduard ja hänen uskottunsa sitävastoin askartelivat enimmäkseen ilotulituspuuhissa. Sen piti tapahtua keskimmäisen lammen rannalla, suurten tammien alla; katsojain piti pysytellä toisella puolella, plataanien alla, nähdäkseen vaaratta ja mukavasti koko näytelmän, vedenkalvon heijastumat ja ne tulituslaitteet, jotka oli suunniteltu vedessä uiskentelemaan.
Jonkin tekosyyn nojalla Eduard antoi perata plataanien alta pensaat, ruohon ja sammalen, ja vasta nyt, puhdistetulla maaperällä, esiintyivät rehevät puut sekä korkeudeltansa että leveydeltänsä koko komeudessansa. Eduardia se kovin ilahdutti. — Minä istutin ne suunnilleen tähän vuodenaikaan. Montako vuotta siitä lieneekään? mietti hän itsekseen. — Kotiin palattuansa hän kohta avasi vanhat päiväkirjat, joita hänen isänsä oli hoitanut erittäin huolellisesti, varsinkin maalla oltaessa. Istutus tosin ei voinut olla niissä mainittuna, mutta erään toisen taloudellisesti tärkeän, samana päivänä sattuneen tapauksen, jonka Eduard vielä sangen hyvin muisti, täytyi välttämättä niistä löytyä. Hän selailee muutamia nidoksia, ja etsitty seikka löytyy. Mutta kuinka hämmästyykään, kuinka ilahtuukaan Eduard havaitessaan mitä ihmeellisimmän yhteensattuman: noiden puiden istuttamispäivä ja -vuosi on samalla Ottilian syntymäpäivä ja -vuosi.
VIIDESTOISTA LUKU.
Vihdoin koitti Eduardille hartaasti odotettu aamu, ja vähitellen saapui paljon vieraita; kutsukirjeitä näet oli lähetetty lähelle ja kauas, ja moni, jolta oli jäänyt näkemättä peruskiven laskeminen, mistä kerrottiin paljon miellyttävää, tahtoi sitä vähemmin olla poissa tästä toisesta juhlasta.
Ennen ateriaa ilmestyivät linnan pihaan rakennusmiehet soittokunta kerallansa, kantaen upeata seppelettänsä, jonka muodostivat useat porrasmaisesti toisiinsa liitetyt häilyvät lehvä- ja kukkakiehkurat. He lausuivat tervehdyksensä ja pyysivät tavanmukaista koristamista varten silkkiliinoja ja nauhoja kauniilta sukupuolelta. Herrasväen aterioidessa heidän riemuitseva kulkueensa jatkoi matkaansa, ja kun he olivat viipyneet vähän aikaa kylässä vieden sielläkin vaimoilta ja tytöiltä monta nauhaa, saapuivat he vihdoin suuren väkijoukon saattamina ja odottamina uuden rakennuksen luo kukkulalle.
Charlotta tavallansa viivytti seuruetta aterian jälkeen. Hän ei tahtonut mitään nimenomaista juhlakulkuetta, ja senvuoksi tultiin paikalle yksityisin ryhmin, ilman arvo- tai muuta järjestystä. Charlotta vitkasteli Ottilian keralla saapuen eikä suinkaan parantanut asiaa: koska näet Ottilia tosiaankin oli viimeinen saapuvista, näytti siltä, kuin rummut ja torvet olisivat odottaneet vain häntä, kuin täytyisi juhlan nyt, hänen tultuansa, kohta alkaa.