* * * * *
Viimeinen käänne kirposi Eduardin kynästä, ei hänen sydämestänsä. Alkoipa hän, sen paperilla nähdessään, katkerasti itkeä. Pitäisikö hänen jollakin tavoin luopua siitä onnesta, tai vaikkapa onnettomuudestakin, jonka Ottilian rakastaminen hänelle tuotti! Vasta nyt hän tunsi mitä teki. Hän poistui tietämättä mikä saattoi olla seurauksena. Missään tapauksessa hän ei nyt enää näkisi Ottiliaa, ja mitä varmuutta hänellä voikaan olla siitä, että hän vielä joskus hänet näkisi? Mutta kirje oli kirjoitettu, hevoset odottivat portaitten edessä, hänen täytyi joka hetki pelätä näkevänsä jossakin Ottilian ja samalla nähdä päätöksensä tuhoutuneena. Hän malttoi mielensä, ajatteli, että oli sentään mahdollista palata, milloin tahtoi, ja juuri poistumalla päästä lähemmäksi toiveitansa. Muussa tapauksessa, jos hän jäisi, Ottilia joutuisi pois talosta. Hän sulki kirjeen, riensi portaita alas ja ponnahti satulaan.
Ratsastaessaan majatalon ohi hän näki lehtimajassa istuvan sen kerjäläisen, jolle oli edellisenä yönä antanut runsaan lahjan. Mies nautti tyytyväisenä päivällisateriaansa, nousi ja kumarsi Eduardille kunnioittavasti, jopa ihaillenkin. Sama olento oli ilmestynyt hänen tiellensä eilen, kun hän oli käyskellyt Ottilian keralla; nyt se muistutti hänelle tuskallisesti hänen elämänsä onnellisinta hetkeä. Hänen kärsimyksensä äityi; menettämisen tunne oli hänelle sietämätön, hän katsahti vielä kerran kerjäläiseen ja huudahti: Sinä kadehdittava olento, joka voit vielä nauttia eilistä almua, kun minulle ei ole jäänyt mitään eilisestä onnestani!
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kuullessaan jonkun ratsastavan pihasta Ottilia astui ikkunaan ja ehti vielä nähdä Eduardin poistuvan. Ottiliaa ihmetytti, että hän lähti häntä näkemättä, lähettämättä hänelle aamutervehdystä. Hän kävi levottomaksi ja yhä mietteliäämmäksi, kun Charlotta vei hänet mukanansa pitkälle kävelyretkelle puhuen monenlaisista asioista, mutta jättäen ilmeisesti tahallaan puolisonsa mainitsematta. Sitäkin hämmästyneempi hän oli, kun kotiin palattua näki pöydän katettuna ainoastaan kahta varten.
Mitättömältä näyttävistä tottumuksista luopuminen tuntuu meistä epämieluiselta, mutta tuskalliseksi se muuttuu vasta tärkeissä tapauksissa. Eduard ja kapteeni olivat poissa, Charlotta oli pitkästä ajasta ensi kerran järjestänyt itse ruokapöydän, ja Ottiliasta tahtoi tuntua siltä, kuin hänet olisi virasta erotettu. He istuivat vastapäätä toisiansa; Charlotta puhui ihan luontevasti kapteenin uudesta toimesta pitäen hyvin vähän luultavana, että hän pian tulisi käymään talossa. Ottiliaa lohdutti vain se, että hän voi otaksua Eduardin ratsastaneen ystävänsä jälkeen saatellakseen häntä vielä vähän matkaa.
Mutta noustessaan sitten pöydästä he näkivät Eduardin matkavaunut ikkunan alla, ja kun Charlotta hieman harmistuneena kysyi, kuka ne oli siihen toimittanut, vastattiin kamaripalvelijan tahtovan vielä ottaa mukaan joitakin tavaroita. Ottilia tarvitsi koko mielenmalttinsa salatakseen ihmetyksensä ja tuskansa.
Kamaripalvelija astui sisään vaatien vielä yhtä ja toista, herran juomamaljaa, paria hopealusikkaa ja muuta sellaista, mikä Ottilian mielestä näytti viittaavan pitkään poissaoloon. Charlotta torjui varsin lyhyesti kamaripalvelijan vaatielmat, sanoi olevan käsittämätöntä, mitä hän oikeastaan tarkoitti, koska kaikki herran tarvitsemat tavarat olivat kamaripalvelijan itsensä hallussa. Nokkela mies, joka oikeastaan vain pyrki Ottiliaa puhuttelemaan ja senvuoksi koki saada hänet jonkin tekosyyn nojalla houkutelluksi pois huoneesta, osasi puolustautua ja pysyä vaatimuksessaan, johon Ottilia puolestansa halusi suostua, mutta Charlotta epäsi sen, kamaripalvelijan oli poistuttava, ja vaunut vierivät pois.
Hetki oli Ottilialle ankara. Hän ei tajunnut, ei käsittänyt mitä tapahtui, mutta tunsi, aavisti, että Eduard oli häneltä riistetty pitkäksi ajaksi. Charlotta arvasi oman tunteensa nojalla hänen tilansa ja jätti hänet yksin. Me emme uskalla ryhtyä kuvailemaan hänen tuskaansa, hänen kyyneliänsä; hän kärsi sanomattomasti. Hän rukoili Jumalaa auttamaan vain tämän päivän yli, hän kesti päivän ja yön kärsimykset, ja tultuaan jälleen tajuihinsa hän luuli kohtaavansa jonkin vieraan ihmisen.
Hänen mielensä ei ollut tyyntynyt, alistunut, mutta hän oli suuren menetyksensä jälkeen yhä olemassa ja hänen täytyi pelätä vielä pahempaa. Heti tajunnan palattua oli hänen ensimmäisenä huolenansa, että miesten poistuttua hänetkin lähetettäisiin pois talosta. Hänellä ei ollut aavistustakaan Eduardin uhkauksista, jotka takasivat hänelle luvan pysyä Charlottan luona, jonka käyttäytyminen sentään häntä hieman rauhoitti. Charlotta koki askarruttaa kelpo tyttöä laskien hänet vain harvoin ja vastahakoisesti luotansa, ja vaikka tiesikin, ettei sanojen avulla voi paljoakaan vaikuttaa ehdottomaan intohimoon, tunsi hän toisaalta maltillisuuden, tietoisuuden mahdin ja otti senvuoksi monia asioita puheeksi itsensä ja Ottilian kesken.