Niinpä oli Ottilialle suureksi lohdutukseksi, kun Charlotta kerran, tahallansa ja tarkoituksellisesti, harkitsi seuraavaan järkevään tapaan: Kuinka harras onkaan, sanoi hän, niiden henkilöiden kiitollisuus, joita olemme rauhallisesti auttaneet selviytymään intohimon aiheuttamista selkkauksista. Käykäämme siis iloisesti ja reippaasti käsiksi siihen, mitä miehet ovat jättäneet loppuun suorittamatta; niin menetellen luomme itsellemme parhaat toiveet heidän palaamisestansa, koska kohtuullisuudellamme säilytämme ja kehitämme sitä, minkä heidän raju, kärsimätön olemuksensa tahtoo hävittää.
Kun puhutte kohtuullisuudesta, rakas täti, virkkoi Ottilia, niin tunnustanpa, että tässä johtuu mieleeni miesten kohtuuttomuus, varsinkin mitä tulee viinin nauttimiseen. Kuinka useasti onkaan minua surettanut ja peloittanut, kun oli pakko nähdä kirkkaan ymmärryksen, älyn, hienotunteisuuden, viehkeyden ja rakastettavuuden häviävän, vieläpä usean tunnin ajaksi, ja kaiken sen hyvän sijaan, mitä kelpo mies kykenee aikaansaamaan ja tarjoamaan, uhkaavan koitua onnettomuutta ja hämminkiä. Kuinka useasti lieneekään sitten johduttu väkivaltaisiin päätöksiin.
Charlotta myönsi hänen olevan oikeassa; mutta keskustelu ei jatkunut, sillä hän aavisti liiankin hyvin, että Ottilia tässäkin ajatteli Eduardia, joka lisäsi iloisuuttansa, puheliaisuuttansa ja toimintahaluansa satunnaisen viinin nauttimisen avulla useammin kuin oli suotavaa, joskaan ei tavallisesti. Jos äskenmainittu Charlottan lausunto oli tehnyt Ottilialle mahdolliseksi ajatella miesten, varsinkin Eduardin palaavan, oli hänestä sitä omituisempaa, kun Charlotta puhui kapteenin pian tapahtuvasta naimisiinmenosta ihan tunnettuna ja varmana asiana, joten koko tilanne tuli ilmenemään kerrassaan toisenlaisena kuin Eduardin aikaisempien vakuuttelujen valossa. Kaiken tämän vuoksi Ottilia alkoi entistä kiinteämmin tarkata Charlottan jokaista sanaa, jokaista vihjausta, jokaista tekoa ja askelta. Ottilia oli tietämättänsä muuttunut viisaaksi, terävä-älyiseksi ja epäluuloiseksi. Charlottan terävä katse osui jokaiseen yksityiskohtaan hänen ympäristössänsä, ja hän toimi siinä erehtymättömän taitavasti pakottaen Ottilian alinomaa ottamaan puuhiin osaa. Hän veti arkailematta talousohjakset kireämmälle, ja hänen täytyi, kaikkea lähemmin tarkastellessaan pitää sattunutta intohimojen aiheuttamaa selkkausta jonkinlaisena onnellisena sattumana. Jatkamalla entiseen tapaan olisi näet helposti jouduttu rannattomiin, ja kaunis, runsaita onnenlahjoja tarjoova olotila olisi maltittomasti ja varomattomasti eteenpäin syöksyttäessä voinut ainakin järkähtyä, ellei kerrassaan hävitä.
Parhaillaan suoritettavina olevia puistotöitä hän ei häirinnyt, vaan salli niitä jatkaa, mikäli ne olivat tulevien suunnitelmien toteuttamista varten välttämättömät. Mutta siinä oli sentään raja: hänen puolisonsa tuli palatessaan löytää riittävästi ilahduttavaa askartelutilaisuutta.
Näitä töitä ja suunnitelmia suoritettaessa Charlotta ei voinut kyllin kiittää arkkitehdin toimintaa. Järvi lepäsi pian avarana ulappana hänen edessänsä, ja uudet rannat olivat sirojen ja vaihtelevien istutusten kaunistamat. Uudistalossa suoritettiin kaikki ne karkeat työt, jotka olivat välttämättömät sen kunnossapysymiseksi, ja Charlotta keskeytti ne siihen kohtaan, mistä niitä kävi toiste helposti ja mielihyväksensä jatkaminen. Kaiken tämän ohella hän oli rauhallinen ja hilpeä; Ottilia sitävastoin ainoastaan näytti olevan, sillä hän keksi kaikkialla vain Eduardin pikaisen palaamisen enteitä tai vastakkaisia merkkejä. Hänen mieltänsä kiinnitti kaikissa asioissa vain tämä arvaileminen.
Hänelle oli niinmuodoin tervetullut eräs toimenpide, jota suorittamaan kerättiin maalaispoikia ja jonka tarkoituksena oli laajentuneen puiston alinomainen puhtaanapito. Eduard oli jo asiaa mielessänsä hautonut. Pojille valmistettiin eräänlaiset hupaiset tamineet, jotka he illalla, peseydyttyänsä ja puhdistuttuansa pukivat yllensä. Vaatevarasto oli linnassa; sen silmälläpitäminen uskottiin älykkäimmälle ja tarkimmalle pojalle; arkkitehti ohjasi koko puuhaa, ja pojat saavuttivat kaikki ennen pitkää melkoisen kätevyyden. Heidän totuttamisensa oli hauska tehtävä, ja he suorittivat työnsä hieman sotilaalliseen tapaan. Kun he saapuivat kaavinrautoinensa, varrellisine veitsinensä, haravoinensa, pienine lapioinensa, kuokkinensa ja viuhkamaisine luutinensa, kun toiset seurasivat, korit mukanansa, korjatakseen pois rikkaruohoja ja kiviä, toiset taas kiskoivat jäljessänsä isoa rautaista tasoituspyörää, niin siitä epäilemättä syntyi sievä, silmää ilahduttava kulkue, josta arkkitehti painoi mieleensä koko joukon asentoja ja toimintoja erään puutarhamajan koruvyöhyttä varten; Ottilialle se sitävastoin ilmeni vain jonkinlaisena paraatina, joka kohta pidettäisiin kotiinpalaavan kartanonherran kunniaksi.
Tuosta Ottilia sai rohkeutta ja halua suunnitella hänelle samantapaista vastaanottoa. Kylän tyttöjä oli jo tätä ennen yritetty innostaa ompelemiseen, kutomiseen, kehräämiseen ja muihin naisten toimiin. Nämäkin hyveet olivat lisääntyneet mainittujen kylän siisteyttä ja kauneutta edistävien toimenpiteiden tapahduttua. Ottilia otti aina puuhaan osaa, mutta pikemmin sattumalta, tilaisuuden ja taipumuksen mukaan. Nyt hän aikoi suorittaa asian täydellisemmin ja johdonmukaisemmin. Mutta tytöistä ei käy muodostaminen yhtenäistä toimintaryhmää yhtä helposti kuin pojista. Hän noudatti hyvää vaistoansa ja koki, asiaa itsellensä täysin selvittämättä, vain herättää jokaisessa tytössä kiintymystä omaan kotiin, vanhempiin ja sisaruksiin.
Monessa tapauksessa se hänelle onnistui. Ainoastaan erästä pientä, vilkasta tyttöä yhä moitittiin taitamattomaksi, valitettiin, ettei hän kerta kaikkiansa tahtonut kotona mitään tehdä. Ottilia ei voinut suhtautua vihamielisesti tyttöseen, joka käyttäytyi häntä kohtaan aina erikoisen ystävällisesti. Se liittyi aina hänen seuraansa, asteli ja juoksi hänen vierellänsä, kun hän salli. Silloin se oli uuttera, reipas ja väsymätön. Kiintymys kauniiseen valtijattareen näytti olevan lapsen välttämättömänä tarpeena. Aluksi Ottilia suvaitsi lasta vaiheellansa, sitten hän itse siihen kiintyi, vihdoin he olivat eroamattomat: Nanny seurasi emäntäänsä kaikkialle.
Ottilia suuntasi usein askelensa puutarhaan, missä hän iloitsi kasvien kauniista menestymisestä. Marjojen ja kirsikkain aika oli loppumassa, mutta Nanny maisteli erittäin mielellänsä niiden jälkisatoa. Muita, syksyksi runsaita tulosta lupaavia hedelmäpuita hoidellessaan puutarhuri aina muisteli isäntää alinomaa toivoen hänen palaavan. Ottilia kuunteli mielellään kelpo ukkoa, joka täydellisesti hallitsi ammattiansa ja lakkaamatta puhui hänelle Eduardista.
Ottilian iloitessa, että kaikki keväälliset oksakset olivat kauniisti kasvaneet ja menestyneet, vastasi puutarhuri empien: Toivonpa, että hyvällä herrallamme tulee olemaan niistä paljon iloa. Jos hän olisi tänä syksynä täällä, niin hän näkisi, millaisia oivallisia laatuja on hänen isänsä ajoilta linnanpuutarhassa. Nykyiset herrat hedelmäpuutarhurit eivät ole yhtä luotettavia kuin olivat vanhat luostariveljet. Luetteloista tosin löytää pelkkiä kelpo nimiä. Mutta kun sitten oksastelee ja kasvattelee, ja ne vihdoin kantavat hedelmää, niin huomaa, ettei maksa vaivaa pitää sellaisia puita tarhassansa.