Tavan takaa, melkein joka kerta kun hänet näki, tuo uskollinen palvelija tiedusteli Ottilialta, tuliko herra takaisin ja milloin. Kun Ottilia ei voinut mitään varmaa sanoa, kävi kelpo miehen mieli hiljaisen apeaksi, ja saattoi havaita hänen luulevan, ettei Ottilia halunnut asiaa hänelle uskoa. Ottiliaa itseänsä rasitti epävarmuuden tunne, joka tällä tavoin kävi erittäin polttavaksi. Hän ei kumminkaan voinut erota näistä kukkassaroista ja -lavoista. Se, minkä he olivat yhdessä istuttaneet, osalta kylväneet, oli nyt täydessä kukoistuksessa ja tarvitsi tuskin muuta hoitoa kuin Nannyn auliisti suorittamaa kastelua. Erikoisin tuntein silmäili Ottilia myöhäisiä kukkasia, jotka olivat vasta näkyviin tulossa ja joiden oli määrä loistaa ja rehoittaa hänen kiintymystänsä ja kiitollisuuttansa osoittaen Eduardin syntymäpäivänä, jota hän toivoi saavansa viettää. Kumminkaan ei tämän juhlan näkemisen toivo ollut aina yhtä eloisa. Kelpo tytön mielessä häilyivät alinomaa epäilysten ja surujen varjot.

Oikeata vilpitöntä sopusointua ei Charlottan ja Ottilian kesken voinut enää helposti syntyä. Molempien naishenkilöiden asema näet oli sangen erilainen. Jos kaikki jäi entiselleen, jos palattiin lainmukaisen elämän raiteisiin, voitti Charlotta itsellensä nykyisyyden onnea, ja hänelle avautuivat kauniit tulevaisuudentoiveet; Ottilia sitävastoin menetti kaikki, epäilemättä kaikki, sillä vasta Eduard oli saanut hänet elämään ja iloitsemaan, ja nykyisessä olotilassansa hän tunsi sanomatonta tyhjyyttä, jota olisi aikaisemmin tuskin pitänyt mahdollisena. Sydän, joka etsii, tuntee kyllä, että siltä puuttuu jotakin, mutta sydän, joka on kadottanut, tuntee kaipaavansa. Kaipaus muuttuu alakuloisuudeksi ja kärsimättömyydeksi, ja naisen mieli, joka on tottunut odottamaan, haluaisi nyt poistua omasta kehästänsä, käydä toimimaan, ryhtyä johonkin ja tehdä jotakin onnensa hyväksi.

Ottilia ei ollut luopunut Eduardista. Kuinkapa hän olisi voinutkaan, vaikka Charlotta, viisaasti kyllä ja vastoin omaa vakaumustansa, piti asiaa tunnettuna ja edellytti ehdottoman varmasti, että hänen puolisonsa ja Ottilian välille saattoi syntyä ystävällinen ja rauhallinen suhde. Mutta kuinka useasti polvistuikaan Ottilia öisin, huoneeseensa sulkeuduttuaan, avatun lippaan ääreen katselemaan syntymäpäivälahjoja, joista hän ei ollut vielä mitään käyttänyt, ei mitään valmistanut. Kuinka useasti riensikään tuo kelpo tyttö auringon noustessa kartanosta, jossa hän oli löytänyt koko onnensa, ulkosalle, seutuun, joka ei häntä muuten miellyttänyt. Käyskeleminenkin tuntui pian tuskastuttavan. Hän hyppäsi venheeseen ja souti keskelle järveä; sitten hän otti esiin jonkin matkakertomuksen, salli levottomien laineiden keinuttaa itseänsä, uneksi itsensä vieraille maille ja löysi sieltä aina ystävänsä. Hän oli yhä lähellä Eduardin sydäntä, Eduard hänen sydäntänsä.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Eipä ihmekään, että Mittler, se ihmeen toimelias mies, jonka olemme jo oppineet tuntemaan, kohta kun sai kuulla ystävien keskuudessa aiheutuneesta onnettomuudesta, oli halukas tässä tapauksessa osoittamaan ystävyyttänsä ja taitoansa, vaikka kukaan asianosainen ei ollut vielä kutsunut häntä avuksi. Kuitenkin näytti hänestä otolliselta ensin vähän aikaa vitkastella, sillä hän tiesi liiankin hyvin, että siveellisissä häiriöissä on vaikeampi auttaa sivistyneitä kuin sivistymättömiä. Senvuoksi hän jätti heidät joksikin aikaa oman onnensa nojaan. Lopulta odotus kuitenkin kävi hänelle sietämättömäksi ja hän kiiruhti etsimään Eduardia, jonka jäljille oli jo päässyt.

Hänen tiensä johti miellyttävään laaksoon, jonka viehkeän viheriässä, lehtoisessa niittypohjassa virtasi koskaan kuivumaton puro, milloin hitaasti polveillen, milloin kiivaasti eteenpäin syöksyen. Loivilla kumpurinteillä levisi hedelmällisiä peltoja ja hyvinhoidettuja hedelmäistutuksia. Kylät eivät sijainneet liian lähekkäin, koko näköala oli luonteeltansa rauhallinen, ja sen yksityiset osat tuntuivat erinomaisesti soveltuvan elämistä ja olemista varten, joskaan ei maalaajan teosten aiheiksi.

Vihdoin hänen katseensa osui hyvässä kunnossa olevaan ulkotilaan, johon kuului puutarhan ympäröimä siisti, vaatimaton asuinrakennus. Hän otaksui Eduardin nykyjään asustavan siinä eikä erehtynytkään.

Yksinäisestä ystävästämme voimme sanoa, että hän kaikessa hiljaisuudessa antautui kokonaan hehkuvan tunteensa valtoihin samalla sommitellen monenlaisia suunnitelmia ja elätellen monenlaisia toiveita. Hänen täytyi myöntää haluavansa nähdä täällä Ottilian, haluavansa tuoda, houkutella hänet tänne, ja mitä kaikkea luvallista ja luvatonta hän lieneekään vielä sallinut mielessänsä liikkuvan. Sitten hänen mielikuvituksensa harhaili kaikkien mahdollisuuksien alueilla. Ellei hän saanut Ottiliaa täällä omistaa, oikeudenmukaisesti omistaa, tahtoi hän ainakin lahjoittaa maatilan hänelle. Täällä tuli Ottilian elää kaikessa hiljaisuudessa yksinäisenä ja riippumattomana; hänen tuli olla onnellinen, vieläpä — Eduardin itsensä kiduttamiseen taipuva mielikuvitus johti toisinaan kauemmaksi — kenties onnellinen jonkun toisen henkilön keralla.

Niin kuluivat Eduardin päivät alinomaisessa häilynnässä toivon ja tuskan, kyynelten ja hilpeyden, aikeiden, hankkeiden ja epätoivon välillä. Mittlerin ilmestyminen ei häntä hämmästyttänyt. Hän oli odottanut miestä jo kauan tulevaksi, joten hänen saapumisensa oli hänelle puolittain tervetullut. Mikäli hän otaksui välimiehen tulevan Charlottan lähettämänä, oli hän jo varautunut esittämään kaikenlaisia puolusteluja, viivyttelyjä ja vihdoin ratkaisevia ehdotuksia; mikäli hän taas toivoi saavansa kuulla jotakin Ottiliasta, oli Mittler hänelle rakas kuin taivaallinen sanansaattaja.

Niinpä Eduard olikin harmistunut ja alakuloinen kuullessaan, ettei Mittler saapunutkaan toisten lähettämänä, vaan omasta aloitteestansa. Hänen sydämensä sulkeutui, ja keskustelu ei tahtonut aluksi päästä vauhtiin. Mittler tiesi kuitenkin varsin hyvin, että rakkauden askarruttama mieli tuntee pakottavaa tarvetta saada ilmaista itseänsä, lausua tuntojansa jollekin ystävälle, ja senvuoksi hän, vähän aikaa sinne tänne juteltua, suostui tällä kertaa luopumaan varsinaisesta tehtävästänsä ja esittämään uskotun eikä välittäjän osaa.