Kun hän sitten ystävälliseen tapaan moitti Eduardia hänen yksinäisestä elämästänsä, vastasi tämä: Enpä tiedä, miten viettäisin aikani miellyttävämmin! Mieleni askartelee aina hänessä, minä olen aina hänen läheisyydessänsä. Minulla on verraton etu saada kuvitella, missä Ottilia on, missä hän käyskelee, missä seisoo, missä lepäilee. Minä näen hänet edessäni toimimassa kuten tavallisesti, hyörimässä ja puuhailemassa, tosin aina sellaista, mikä minua eniten mairittelee. Siinä ei kumminkaan kaikki, sillä kuinka voisinkaan tuntea itseni onnelliseksi kaukana hänestä! Nyt koettaa mielikuvitukseni keksiä, mitä Ottilian pitäisi tehdä päästäksensä minua lähenemään. Minä kirjoitan hänen nimessänsä suloisia, tuttavallisia kirjeitä itselleni; vastaan hänelle ja säilytän kirjeet yhdessä. Minä olen luvannut olla mitenkään pyrkimättä kosketuksiin hänen kanssansa ja tahdon pitää lupaukseni. Mutta mikä estää häntä kääntymästä minun puoleeni? Onko Charlotta kenties ollut kyllin julma pakottaakseen hänet lupaamaan ja vannomaan, ettei kirjoita minulle, ei anna mitään tietoa itsestänsä? Se on luonnollista, se on luultavaa, ja kumminkin minä pidän sitä kuulumattomana, sietämättömänä. Jos hän minua rakastaa, kuten uskon, kuten tiedän, niin miksi hän ei päätä, miksi hän ei uskalla paeta ja syöksyä syliini? Monesti ajattelen, että hänen pitäisi niin menetellä, että hän voisi niin menetellä. Kun eteishuoneessa jokin liikahtaa, kääntyy katseeni oveen. Hän astuu varmaan sisään! ajattelen minä, toivon minä. Ja koska mahdollinen osoittautuu mahdottomaksi, kuvittelen minä, että mahdottoman täytyy käydä mahdolliseksi. Yöllä, kun herään, ja lamppu levittää himmeätä valoansa makuusuojaani, pitäisi hänen hahmonsa, hänen henkensä, aavistuksen hänestä leijua ohi, astua luo, vallata minut, vain silmänräpäykseksi, jotta saisin jonkinlaisen varmuuden siitä, että hän ajattelee minua, on minun omani. Yksi ainoa ilo minulle on jäänyt. Ollessani hänen läheisyydessänsä en milloinkaan uneksinut hänestä; mutta nyt, ollessamme kaukana toisistamme, olemme unessa toistemme seurassa, ja omituista kyllä: vasta nyt, kun olen tutustunut toisiin miellyttäviin henkilöihin täällä lähiseuduilla, ilmestyy hänen kuvansa minulle unessa ikäänkuin se tahtoisi minulle sanoa: Silmäile vain ympärillesi; minua kauniimpaa ja rakkaampaa et mistään löydä! Niin kutoutuu hänen kuvansa kaikkiin unennäköihini. Kaikki, mitä me yhdessä koemme, punoutuu kiinteästi yhteen. Toisinaan me olemme kirjoittamassa sopimuksen alle; silloin hänen käsialansa ja minun käsialani, hänen nimensä ja minun nimeni hävittävät, nielevät toisensa. Tuskattomiakaan nämä mielikuvituksen ilveet eivät ole. Toisinaan hän tekee sellaista, mikä loukkaa hänen puhdasta ihannekuvaansa mielessäni, ja vasta silloin tunnen, kuinka sydämestäni häntä rakastan, koska olen sanomattomasti huolissani. Toisinaan hän minua kiusaa aivan vastoin omaa tapaansa ja kiduttaa minua, mutta kohta hänen kuvansa muuttuu, hänen kauniit, pyöreät, taivaallisen ihanat kasvonsa pitenevät: edessäni on joku toinen. Mutta sittenkin tunnen itseni kiusatuksi, tyytymättömäksi ja järkytetyksi.
Älkää hymyilkö, parahin Mittler, tai hymyilkää vain! Minua ei ollenkaan hävetä tämä kiintymykseni, tämä, jos niin tahdotte, mieletön, raju taipumukseni. Ei, minä en ole vielä milloinkaan rakastanut; vasta nyt saan kokea, mitä se merkitsee. Tätä ennen oli kaikki elämässäni pelkkää alkusoittoa, pelkkää ajanvietettä, ajanhukkaa, kunnes opin hänet tuntemaan, kunnes häntä rakastin, kerrassaan ja ehdottomasti. Minua on soimattu, ei suoraan vasten kasvoja, mutta selkäni takana, minun kuulemattani, että muka vain hutiloin enimmissä asioissa. Voi niin olla, mutta minä en ollut vielä löytänyt sitä, missä minun sopi osoittaa mestaruuttani. Tahdonpa nähdä sen, joka minut voittaa rakastamisen kyvyssä.
Se on tosin viheliäinen, tuskien ja kyynelten kyky, mutta minä pidän sitä niin luonnollisena, niin omanani, että tuskin milloinkaan siitä luovun.
Nämä vilkkaat, vilpittömät tunnustukset olivat tosin keventäneet Eduardin mieltä, mutta samalla oli yhtäkkiä astunut hänen näkyviinsä hänen omituisen olotilansa jokainen yksityinen piirre, joten hän tuskallisen ristiriidan valtoihin joutuen heltyi kyyneliin, jotka vuotivat sitä hereämmin, kun omaa tilaa koskeva selonteko oli saanut hänen tunteensa liikkeelle.
Mittler, joka ei kyennyt salaamaan pikaista luonnonlaatuansa ja järkähtämätöntä ymmärrystänsä, sitäkin vähemmän, kun Eduardin intohimon tuskallinen purkautuminen osoitti hänelle matkan tarkoituksen olevan saavuttamattomissa, ilmaisi kursailematta ja karkeasti paheksumisensa. Eduardin, sanoi hän, pitäisi rohkaista mielensä, muistaa, mitä hän on miehenarvollensa velkaa, hän ei saa unohtaa, että ihmiselle on suurimmaksi kunniaksi, jos hän onnettomuudessa malttaa mielensä, kestää tuskan tyynesti ja säädyllisesti, tullaksensa siten arvossapidetyksi, kunnioitetuksi ja toisille osoitetuksi esikuvaksi.
Eduardista, joka oli kiihdyksissä ja mitä kiusallisimpien tunteiden ahdistamana, nuo sanat tuntuivat pakostakin ontoilta ja olemattomilta. Onnellisen ja tyytyväisen on hyvä puhua, huudahti hän; mutta varmaan hän häpeisi, jos älyäisi, kuinka sietämättömäksi hän käy kärsivälle. Ääretöntä kärsivällisyyttä vaatii jäykkä tyytyväinen, ääretöntä kärsimystä hän ei tahdo tunnustaa. On olemassa tapauksia — totisesti niitä on olemassa! — joissa kaikenlainen lohduttautuminen on halpamaisuutta ja epätoivo velvollisuutemme. Eihän jalo kreikkalainenkaan, joka hänkin osaa kuvailla sankareita, suinkaan pidä sopimattomana, vaikka hänen sankarinsa itkevät ahdistuksen ja tuskan alaisina. Hänen sananlaskunsakin sanoo: Kyynelrikkaat miehet ovat hyviä. Jättäköön minut rauhaan jokainen, joka on kuivasydäminen, kuivasilmäinen! Minä kiroan ne onnelliset, joille onneton on pelkkä nähtävyys. Onnettoman pitäisi julmimmankin ruumiillisen ja henkisen ahdistuksen alaisena yhä käyttäytyä jalosti saavuttaakseen heidän suosionsa ja kuolla heidän nähtensä kaikkia säädyllisyyden vaatimuksia noudattaen kuin gladiaattori, jotta he hengen lähtiessä hänelle vielä osoittaisivat suosiotansa kättentaputuksin. Parahin Mittler, minä kiitän teitä käynnistänne, mutta te osoittaisitte minulle suurta ystävällisyyttä, jos silmäilisitte puutarhaa ja seutua. Me kohtaamme toisemme vielä. Minä koetan malttaa mieleni ja käyttäytyä enemmän teidän tavallanne.
Mittler tahtoi mieluummin sovitella kuin katkaista puhelun, jota ei ollut kovinkaan helppo päästä uudelleen aloittamaan. Eduardillekin oli varsin mieluista jatkaa keskustelua, joka muutenkin pyrki kohti päätöstänsä.
Ristiriitaisista ajatuksista ja ristiriitaisista puheista tosin ei ole mitään apua, mutta tässä puhuessamme olen kuitenkin vasta tajunnut itseni, olen vasta välttämättömästi tuntenut, millainen päätös minun olisi tehtävä, millaisen päätöksen olen jo tehnyt. Minä näen edessäni nykyisen ja tulevaisen elämäni: minä voin valita ainoastaan kurjuuden tai nautinnon. Koettakaa te, parahin mies, saada aikaan avioero, joka on aivan välttämätön, joka on jo olemassa; hankkikaa te minulle Charlottan suostumus. En tahdo laajemmin esittää, miksi uskon sen olevan saatavissa. Lähtekää, kelpo mies, rauhoittakaa meidät kaikki, tehkää meidät onnellisiksi!
Mittler joutui sanattomaksi. Eduard jatkoi: Minun kohtaloni ei ole erotettavissa Ottilian kohtalosta, ja me emme tuhoudu. Näettekö tämän lasin? Siihen on piirretty meidän nimikirjaimemme. Riemuitseva henkilö heitti sen ilmaan; kenenkään ei pitänyt siitä enää juoda, sen piti pirstautua kallioiseen maaperään, mutta se osuikin pelastavaan käteen. Minä olen hankkinut sen takaisin korkeasta hinnasta ja juon siitä nyt joka päivä vakuuttaakseni itselleni, että kaikki kohtalon solmimat suhteet ovat särkymättömät.
Voi minua, huudahti Mittler, millaista kärsivällisyyttä ystäväni minulta kysyvätkään! Nyt tulee tielleni vielä taikausko, jota aina vihaan ihmisen vahingollisimpana loisena. Me leikimme ennustuksilla, aavistuksilla ja unilla tehden siten jokapäiväisen elämämme merkittäväksi. Mutta kun sitten elämä itse muuttuu merkittäväksi, kun kaikki ympärillämme liikkuu ja pauhaa, niin nuo haamut tekevät rajuilman sitäkin kaameammaksi.