Suokaa sentään köyhälle sydämelle tässä häilyvässä elämässä, toivon ja ahdistuksen välimaalla, edes jonkinlainen johtotähti, johon se voi katsoa, vaikka ei voisikaan sitä käyttää oppaanansa, huudahti Eduard.
Suostuisin siihen mielelläni, vastasi Mittler, jos siitä voisi toivoa edes jonkinlaista johdonmukaisuutta; mutta olen aina huomannut, ettei kukaan pidä lukua varoittavista oireista, tarkkaavaisuus kiintyy yksinomaan sukoileviin ja lupaileviin enteisiin, ja vain niihin kohdistuva usko on elävä.
Havaitessaan nyt joutuvansa niille hämärille aloille asti, joissa hän aina tunsi olonsa sitä epämieluisemmaksi, mitä kauemmin hän niissä oleskeli, Mittler suhtautui hieman suopeammin Eduardin hartaaseen pyyntöön, jonka mukaan hänen oli lähdettävä Charlottan luo. Mitäpä hän olisikaan tänä hetkenä vielä esittänyt Eduardia vastaan? Oman vakaumuksensa mukaan hänellä ei enää ollut muuta tehtävää kuin voittaa aikaa ja ottaa selkoa siitä, miten oli naisten laita.
Hän kiiruhti Charlottan luo, joka oli tyyni ja hilpeä kuten ainakin. Hän kertoi mielellään, mitä oli tapahtunut; Eduardin puheista oli käynyt ilmi ainoastaan tapahtumain vaikutus. Mittler puolestansa ryhtyi varovasti asiaa käsittelemään, mutta ei kyennyt edes ohimennen mainitsemaan mitään avioerosta. Kuinka hän niin ollen hämmästyikään ja oman mielenlaatunsa nojalla ilahtuikaan, kun Charlotta monia ikävyyksiä mainittuansa vihdoin virkkoi: Minun täytyy uskoa, minun täytyy toivoa, että kaikki jälleen asettuu, että Eduard jälleen minua lähenee. Kuinkapa voisikaan käydä toisin, kun elättelen hyvää toivoa sydämeni alla.
Ymmärränkö teidät oikein? puuttui Mittler puheeseen. — Epäilemättä, vastasi Charlotta. — Tuhatkertaisesti siunattu olkoon tämä tieto! huudahti Mittler lyöden kätensä yhteen. Minä tiedän, miten voimakkaasti tämä todiste vaikuttaa miehen mieleen. Kuinka monen naimaliiton olenkaan nähnyt siten joutuvan nopeammin solmituksi, lujitetuksi, ennallensa asetetuksi! Enemmän kuin tuhat sanaa vaikuttaa sellainen hyvä toivo, joka on totisesti paras toivo, mitä meillä saattaa olla. Mutta mitä tulee itseeni, jatkoi hän, olisi minulla kyllin syytä olla nyreissäni. Havaitsen näet hyvinkin, ettei itserakkauteni tässä tapauksessa tule mairitelluksi. Teitä ei toimintani voi saattaa mihinkään kiitollisuudenvelkaan. Tunnenpa olevani kuin eräs ystäväni lääkäri, joka aina onnistui parantaessaan ilmaiseksi köyhiä, mutta harvoin yrittäessään auttaa jotakin rikasta, joka oli valmis suorittamaan hyvän palkkion. Onneksi auttaa tässä asia itse itseänsä, kun minun vaivannäköni, minun kehoitukseni olisivat jääneet hedelmättömiksi.
Charlotta käski nyt häntä viemään tiedon Eduardille, ottamaan mukaansa hänelle osoitetun kirjeen ja koettamaan saada selkoa, mitä nyt voitiin tehdä ja toimittaa. Mittler ei tahtonut siihen suostua. Kaikki on jo tehty! huudahti hän. Kirjoittakaa; jokainen sananviejä on yhtä hyvä kuin minä. Minun täytyy suunnata kulkuni sinne, missä minua kipeimmin kaivataan. Minä tulen jälleen vasta kun voin onnitella, minä tulen ristiäisiin.
Charlotta oli tällä kertaa, kuten jo usein ennenkin, tyytymätön Mittleriin. Hänen ripeä toimintansa sai aikaan paljon hyvää, mutta hänen hätiköimisensä aiheutti monesti epäonnistumista. Kukaan ei ollut riippuvaisempi hetkellisistä mielijohteista kuin hän.
Charlottan lähettiläs saapui Eduardin luo, joka otti hänet vastaan, puolittain pelästyneenä. Kirje saattoi ratkaista asian yhtä hyvin kielteisesti kuin myönteisesti. Pitkään aikaan hän ei uskaltanut sitä avata, ja ylen hämmästyneenä, kerrassaan jähmettyneenä hän seisoi lukiessaan tätä kohtaa, johon kirje päättyi:
"Muista niitä yön hetkiä, joiden aikana uskaltauduit käymään puolisosi luona rakastajana, vedit hänet vastustamattomasti luoksesi, suljit hänet rakastettuna, morsiamena syliisi. Kunnioittakaamme tässä kummallisessa sattumassa taivaan johdatusta, joka on pitänyt huolta siitä, että suhteemme saa vahvisteeksensa uuden siteen sinä hetkenä, jolloin elämämme onni uhkaa hajota ja hävitä."
Kävisi vaikeaksi kuvailla, mitä siitä hetkestä lähtien tapahtui Eduardin sielussa. Sellaisessa ahdistuksessa sukeltavat jälleen esiin vanhat tottumukset, vanhat taipumukset, joiden on määrä surmata aikaa ja täyttää elämän avaruutta. Metsästys ja sota ovat sellaisia, aatelismiehille aina tarjoutuvia apukeinoja. Eduard ikävöi ulkonaista vaaraa, jonka tuli pitää sisäinen tasapainossa. Hän ikävöi kuolemaa, koska olemassaolo uhkasi käydä hänelle sietämättömäksi, olipa hänestä lohdullistakin ajatella, että hän häviäisi olevaisten joukosta ja juuri siten voisi tehdä onnellisiksi rakastettunsa ja ystävänsä. Kukaan ei asettunut vastustamaan hänen tahtoansa, sillä hän salasi päätöksensä. Hän laati testamenttinsa noudattaen kaikkia muodollisuuksia: hänestä tuntui suloiselta saada määrätä tila Ottilialle. Charlotta, syntymätön, kapteeni ja palvelijat oli otettu huomioon. Jälleen puhjennut sota edisti hänen aikomustansa. Sotilaalliset puolinaisuudet olivat häntä nuoruudessa kovin askarruttaneet; nyt tuntui ihanalta saada lähteä sellaisen sotapäällikön joukkoon, josta voi sanoa: hänen johtaessansa on kuolema todennäköinen ja voitto varma.