Sittenkuin Charlottan salaisuus oli ehtinyt Ottiliankin tietoon, keräytyi viimeksimainittu, samoinkuin Eduard, ja vielä enemmänkin satutettuna, itseensä. Hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa. Toivoa hän ei voinut ja haluta ei saanut. Jonkinlaisen silmäyksen hänen sisimpäänsä tarjoaa meille sentään hänen päiväkirjansa, josta aiomme esittää muutamia otteita.
TOINEN OSA.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Jokapäiväisessä elämässä sattuu usein, mitä kertovassa taideteoksessa tapaamme kiittää runoilijan taitavaksi otteeksi, nimittäin että päähenkilöiden poistuessa, piiloutuessa, ruvetessa toimettomiksi, kohta joku toinen, kolmas, sitä ennen tuskin havaittu henkilö täyttää sijan ja koko toimitarmoansa kehitellen ilmenee hänkin meille huomiota, osanottoa, jopa kiitosta ja ylistystäkin ansaitsevana.
Niin esiintyi kohta kapteenin ja Eduardin poistuttua päivä päivältä tärkeämpänä jo mainittu arkkitehti, josta yksin riippui monien hankkeitten järjestely ja suoritus ja joka osoittautui näissä toimissansa tarkaksi, ymmärtäväiseksi ja uutteraksi ollen samalla monella muotoa naisten apuna ja osaten heitä huvittaa yksitoikkoisina hiljaisina hetkinä. Jo hänen ulkonäkönsä oli omansa herättämään luottamusta ja kiintymystä. Nuorukainen sanan täydessä merkityksessä, hyvärakenteinen, solakka, pikemmin hieman liian pitkä, vaatimaton, mutta ei arka, tuttavallinen, mutta ei tungetteleva. Hän otti ilomielin selviytyäkseen kaikenlaisista huolista ja vaivoista, ja koska oli nopsa laskemaan, oli hän piankin selvillä koko taloudesta, ja hänen suotuisa vaikutuksensa levisi kaikkialle. Vieraiden vastaanottaminen uskottiin yleensä hänelle, ja hän osasi joko torjua odottamattoman vierailun tai ainakin ennakolta ilmoittaa asian naisille sillä tavoin, ettei heille koitunut siitä mitään hankaluutta.
Muiden muassa tuotti hänelle kerran paljon puuhaa eräs nuori lakimies, joka erään naapuriaatelismiehen lähettämänä otti puheeksi sinänsä verraten merkityksettömän asian, joka kuitenkin koski syvästi Charlottaan. Meidän on mainittava tämä tapahtuma, koska se saattoi kehittymään monia seikkoja, jotka muuten olisivat kenties kauankin levänneet.
Muistamme vielä ne muutokset, joita Charlotta oli pannut toimeen kirkkomaalla. Kaikki muistomerkit oli siirretty paikoiltansa ja sijoitettu kiviaidan kupeelle ja kirkon kivijalan viereen. Sitäpaitsi oli tanner tasoitettu. Paitsi leveätä tietä, joka johti kirkon ovelle ja sen ohitse vastakkaiselle veräjälle, oli koko alueelle kylvetty eri apila-lajeja, jotka vihertivät ja kukkivat mitä kauneimmin. Uusia hautoja piti osoitettaman kirkkomaan takaosasta määrätyssä järjestyksessä, kuitenkin siten, että niiden kummut aina tasoitettaisiin ja samoin kylvettäisiin. Tällainen järjestys tarjosi kieltämättä pyhä- ja juhlapäivinä kirkossakävijöille miellyttävän ja arvokkaan näyn. Iäkäs ja vanhoihin tottumuksiinsa piintynyt sielunpaimenkin, jota uusi asiaintila ei ollut aluksi kovinkaan miellyttänyt, iloitsi nyt, kun hän, istuen vanhojen lehmusten varjossa takaoven edustalla kuin Philemon oma Baukis kerallansa, näki edessänsä kirjavan nurmikon, jonka sitäpaitsi piti hyödyttää hänen talouttansa, koska Charlotta oli määrännyt tämän alueen nautinnon kirkkoherranvirkatalolle kuuluvaksi.
Kaikesta huolimatta olivat monet seurakuntalaiset jo aikaisemmin moittineet sitä, että heidän esivanhempiensa leposijoilta oli poistettu merkit ja siten tavallaan tuhottu heidän muistonsa, sillä hyvin säilyneistä muistomerkeistä voi tosin lukea, kuka on haudattu, mutta ei mihin, ja viimeksimainittua seikkaa monet väittivät tärkeimmäksi. Samaa mieltä oli eräs naapuriperhe, joka oli useita vuosia sitten varannut omaisillensa sijan tässä yleisessä kalmistossa ja senvuoksi tehnyt kirkolle pienen lahjoituksen. Nyt oli nuori lakimies lähetetty lahjoitusta peruuttamaan ja ilmoittamaan, ettei tultaisi enää mitään maksamaan, koska ehto, jonka mukaisesti se oli tähän saakka tapahtunut, oli yksipuolisesti kumottu ja kaikki huomautukset ja vastalauseet jätetty huomioonottamatta. Charlotta, muutoksen toimeenpanija, tahtoi puhutella nuorta miestä itseänsä, joka selosti omia ja esimiehensä perusteita, tosin vilkkaasti, mutta ei liian äänekkäästi, antaen kuuntelijoille paljon ajattelemisen aihetta.
Te huomaatte, lausui hän lyhyen johdannon jälkeen, jossa osasi puolustaa tungettelevaisuuttansa: te huomaatte, että halvin samoinkuin ylhäisinkin pitää tärkeänä sen paikan merkitsemistä, joka on hänen omaistensa leposijana. Köyhimmälle maamiehelle, joka hautaa lapsensa, on jonkinlaiseksi lohdutukseksi, kun voi pystyttää haudalle heikon puuristin, koristaa sen seppeleellä, jotta muisto säilyy ainakin niin kauan kuin kestää suru, joskin sellainen merkki, samoinkuin itse surukin, ajan pitkään häviää. Varakkaat pystyttävät puuristien sijaan rautaisia, lujittavat ja suojaavat niitä kaikin tavoin, ja siten saadaan merkit säilymään useita vuosia. Mutta koska nekin vihdoin vajoavat ja ruostuvat, katsovat varakkaat henkilöt välttämättömäksi kohottaa kiven, joka lupaa kestää useiden sukupolvien ajan ja jota jälkeläiset voivat uudistaa ja korjata. Mutta meitä ei vedä puoleensa tuo kivi, vaan se, mitä on sen alla, se, mitä maa sen vieressä kätkee poveensa. Ei ole kysymyksessä niinkään muisto kuin itse henkilö, ei menneisyys, vaan nykyisyys. Rakastettua vainajaa syleilen paljoa mieluummin ja hartaammin hautakummussa kuin muistomerkissä, sillä viimeksimainittu merkitsee oikeastaan sinänsä varsin vähän; mutta sen ympärille, kuten rajapyykin ympärille, tulee puolisoiden, sukulaisten ja ystävien vielä kuoltuansakin kokoontua, ja elävillä tulee olla oikeus torjua ja häätää vieraita ja pahansuovia rakkaitten vainajiensa vaiheilta.
Olen senvuoksi sitä mieltä, että esimiehelläni on täysi oikeus peruuttaa lahjoitus; onpa tämä menettely varsin lieväkin, sillä perheen jäseniä on loukattu niin, ettei mikään korvaus ole ajateltavissakaan. He eivät voi enää tuskaisen suloisin tuntein tarjota rakkaillensa kuolinuhria ja poissa on nyt se lohdullinen toivo, että he kerran saavat levätä heidän vieressänsä.